Punahilkka havahtui ajatuksistaan, kun Artturi kysäisi, mitä hän niin intensiivisen oloisena mietti. Ei ryhtynyt Punahilkka aatoksiaan Artturille kertomaan. Miten olivatkaan tuollaiset tuumat päähän pällähtäneet tässä Artturin lämpimässä sylissä ja hyvänä pidettävänä. Eihän Artturi sopinut esimerkiksi sudesta, joka saattoi saada kireänutturaisten hilkkojen verenpaineet kohoamaan huippulukemiin. Ei hän ollut naitu susi eikä seurustelevainen ainakaan silloin, kun Punahilkka häneen oli tutustunut. Nythän asia oli jo hiukan toinen, sillä tullitar oli kovasti kuvioissa mukana. Ja sen perusteella, mitä Punahilkka oli nähnyt ja kuullut, ei Artturi ihan vähällä hänestä eroon pääsisi, tokko halusikaan. Mutta melko tukalat oltavat hänelle varmasti tulisi, jos kahta punapukuista ryhtyisi yhtaikaa hyysäämään.

Eikä Punahilkka sellaiseen ainakaan suostuisi. Hän ei halunnut jakaa suttaan kenenkään toisen kanssa, jos kerran ihan tosissaan oltiin samalla polulla. Eri asia oli sitten, jos kumpikin heti alussa tekisi selväksi, että asiaa täytyi nyt vähän aikaa pohtia ja miettiä, ettei mitään hätiköityjä ratkaisuja tulisi tehtyä.

Mutta Artturipa yllätti Punahilkan uudemman kerran. Hän kysäisi, oliko Punahilkka vilkaissut sitä paperilappusta, jonka Artturi hänelle erotessa oli sujauttanut. Ja jos oli, niin mitä asiasta tuumasi? Punahilkan täytyi tunnustaa, että oli muistanut koko lappusen olemassaolon vasta silloin, kun Artturi jo koputteli hänen ovellaan, eikä sitten ollut ehtinyt katsoa, mitä se sisälsi, kun Artturi niin kiihkeästi oli häntä suutelemaan käynyt heti sisälle päästyään.

Nyt hän nousi etsimään lappusta koristaan. Sieltähän se löytyi pienen penkomisen jälkeen. Punahilkka istahti sängynlaidalle Artturin viereen tavailemaan lappusen sisältöä. Huoneensa numeron oli Artturi kirjoittanut suurin punaisin numeroin lapun ylälaitaan. 405 se näytti olevan.

Itse läpyskä oli matkailumainos. Siinä tarjottiin matkaa Floridaan kahdeksi viikoksi. Jokin moottoripyöräharrastukseen liittyvä matka oli kyseessä, ja nyt Punahilkka muistikin, että Artturi oli prätkämiehiä.

Punahilkan ihmetellessä mistä oikein oli kyse, selitti Artturi, että oli muutaman viikon päästä lähdössä Floridaan juuri kyseiselle matkalle. Punahilkan hän mieluusti ottaisi matkaseurakseen, jos tämä vain haluaisi lähteä. Sen verran olisi lähtöön vielä aikaa, että viisumin ja lentolipun ehtisi Punahilkka kyllä hyvin hankkia siihen mennessä. Ja Artturi tietenkin huolehtisi kaikista kustannuksista.

Jopas jotakin! Miten nyt sattuikin Punahilkan polulle yhtenään susia, jotka olisivat vaikka kuun taivaalta Punahilkalle ulvoneet. Tämä alkoi kyllä tuntua jo liian hyvältä ollakseen totta. Jo se, että Punahilkka usean suden suusta oli saanut kuulla olevansa kaunis jostakin kohdastaan: kuka ylisti silmiä, kuka nenänkaarta, kenen mielestä taas Punahilkan sorja vartalo pienine rintoineen oli liki täydellinen tai iloinen hymy valloittava, jo se oli Punahilkasta tuntunut ihmeelliseltä, sillä ei hän sellaiseen ollut tottunut, eikä itse koskaan ajatellut olevansa kaunis yhtään mistään kohdasta.

Jos olikin, niin sitten oli ollut sitä useita vuosia sitten, nuorena hilkkana, kun iho vielä oli heleä ja nahka kiinteä. Nyt hän peilistä katsoessaan usein näki vain löysänä roikkuvan kaulanahan, kuin heltan, ja uurteiset, väsyneet kasvot. Pikemmin olisi nimeksikin sopinut Punaheltta kuin Punahilkka!

Ja nyt suorastaan sateli ulkomaanmatkatarjouksia hänen tielleen!