Maanantai meni taas vähä niin ku ite eestään. Ku päivä oli poutanen ja tuulinen, niin siitä mää innostun, että nyt on hyvä keli pestä untuvamakuupussit. Ne oli ne samat pussit, joista toisessa määki nukun sillon, ku olin kanavahtina. Tyttö valitti, että ne haisi tunkalta, vaikka emmää sillon mitään ollu huomannu.
Ainahan ne untuvapussit vähä on tunkkasen hajusia, varsinki kun monta vuotta ovat tungettuina ahtaaseen säilytyspussiisa. Niitähän pitäs säilyttää levällään jossakin ilimavassa tilassa, että saisivat hengittää. Mutta kellä ny semmosia tiloja on käytettävissä? Ei kellään. Nuoki on iliman säälin häivää tungettu aina käytön jäläkeen pussiisa, ja siellä ovat saaneet pijätellä hengitystään seuraavaan tarpeeseen asti. Vaikka mää kyllä tuuletin oman pussini joka päivä sillon kesäkuussa, ku sitä käytin.
Meijän talon pyykkituvassa on iso pesukone, ja siinä mää ne yks kerrallaan pesin. PY:n makuupussi meni samassa rytäkässä, vaikkei se untuvaa ookaan. Sitte vaan ulos narulle kuivamaan. Välillä kävin aina kääntelemässä ja pöyhimässä niitä, että kuivasivat paremmin, eikä untuvat jäis yhteen limppiin.
Kun mää taas kerran olin siinä pyykkinaruilla, niin siihen tuli se rouvashenkilö, jolla aina tuntuu olevan valittamista joka asiasta. Tällä kertaa se oli rätti kourassa pyyhkimässä pihakeinusta linnunpaskoja, ku keskiviikkona oli tulossa lapsvieraita. Eihän se passannu, että kakarat linnunpaskoja joutus käpälöimään. Minusta vaan touhu tuntu turhalta, ku oli vasta maanantai, ja kakarat oli tulossa keskiviikkona. No, eipä se asia mulle kuulu, ja ihan hyvähän se on, että joku keinuaki putsaa. Mää en kyllä istu siinä ikään, niin että mulle on melekeen se ja sama, onko se linnunpaskossa eli ei.
Mutta tämä linnunpaskanen pihakeinu ei ollukaa rouvan pääasia. Se oli ikkunasta nähäny, varmaan ihan sattumalta ja vahingossa luulen ma, että meijän taloyhtiön toiseen taloon oli tullu joku nuoripari kahen koiran kans, ison ja pienen. Mies oli taluttanu isoa koiraa, ja se ryökäle oli paskantanu pihanurmelle jonku puskan juureen. Ei mies ollu korijannu paskoja pois, menny vaan sisälle taloon. Rouva oli siitä kimmastunu niin, että jos ois tienny, ketä ne oli, ois menny soittamaan ovikelloa ja sanonu, että korijatkaa paskat pois. Mutta ku ei tienny, niin ei auttanu muu ku kiehua omissa kiukkuliemissään.
Mutta seuraavassa yhtiökokouksessa asia kyllä otettas esille, se oli vissi ja varma. Ja kylään tuleville kakaroille sanottas, että tämän pitemmälle että sitte mee. Olivat kuulemma kuuliaisia kakroita, niin että kyllä ne puhetta uskos. Siellä ne paskat oli vieläki, rouva vielä jatko. Kenellehän siitä sanos?
Minä koitin sanoa, että oli aivan turhaa oottaa mihinkään ens kevään yhtiökokoukseen asti tuommosen asian kansa. Oli siellä muutaki, tärkeämpää puhuttavaa. Menis ny vaan rouva sanomaan vaikka hallituksen puheenjohtajalle asiasta, ja se kävis sitte puhuttamassa asianosasia. Se varmaan tietäs, ketä ne oli, ku samassa talossa asu. Ja lappua seinälle kaikille tievoks, että koiranpaskat korijataan pois eikä jätetä siihen, mihin ne sattuu tipahtamaan.
Tässä se taas nähtiin, että ku ihimisen elämässä ei oo mitään sisältöä ja piiri, jossa pyöritään, on kovin ahas, niin koiranpaskat voi saaha sen pienen elämän aivan raiteiltaan. Mun ehotus ei kelevannu rouvalle. Vaikka minkälaista syytä oli, ettei se voinu mennä puheenjohtajan pakeille. Sitte ku mää iltapäivällä istuskelin parvekkeella, ja rouva oli pihalla käpyjä haravoimassa, mää satun kuulemaan, miten se jokahiselle kohalle sattuvalle jaakas samat asiat. Sitte se kuulu vielä tuumaavan, että ku tietäs jonku paremman talon, niin muuttas pois.
Justiin, sanon minä. Siinähän se ratkasu onki. Ei tuommosten kyylien ja valittajien pitäs ollenkaan asua kerrostaloissa. Nehän on kohta hermoraunioina, ku ne joutuu seuraamaan, että täällä eletään. Pestään pyykkiä, riijellään, huuvetaan, unohetaan joskus jotaki ja paskatetaan koiria pihamaalle!
Emmää sitä tarkota, että koiranpaskattaja teki oikeen, ku jätti läjän pihalle. Totta kai sen olis ite pitäny älytä korijata se paska pois, jos ny niin pääsi käymään, että koira teki tarpeesa pihaan. Mutta ei se yks koiranpaska ny koko elämän sisältö voi olla. Tai jos on, niin huonosti on asiat. En tiijä miten tuo episodi päätty. Varmaan mää kuulen sen ens kevään yhtiökokouksessa.
Illansuussa mää innostun lähtemään vielä kesäteatteriin. Mulla on niitä vielä jokunen käymätä. Onneks lähin hyvissä ajon. Mää nimittäin ajon harhaan, vaikka olin ottanu kartan ja kaikki. Mutta se oli huono kartta, mää en osannu lukea sitä. Ei mulla mitään hätää tullu, ku aikaa oli yllin kyllin ja osasinhan mää lopulta perille.
Teatteriesitys oli taas hieno. Kyllä täytyy sanoa, että täälläpäin ja varmasti muuallaki osataan tehä kesäteatteria. Nää on usein paikallisia tarinoita, ja se kyllä teköö niistä mielenkiintosia. Paikallisuus on valttia. Ei kannata siis mennä merta eemmäs kalaan.
Kommentit