Yllättäen viestistä tulikin aika pitkä. Tavallisestihan Punahilkka muutamalla lyhyellä, suorasukaisella tokaisulla ilmoitti, että jos susi päivä- tai viikkokausien meilailuja odotti, niin sitten saisi odottaa vaikka hamaan tuomiopäivään saakka. Näitä kymmeniä käydessään koki Punahilkka kirjeenvaihdosta jo hyvinkin oman osansa saaneensa. Suoraa toimintaa hän kannatti, ja käytännössä se merkitsi sitä, että muutaman viestin jälkeen soitettiin ja sitten tavattiin, jos siltä tuntui.

Nyt hän kuitenkin tunsi tarvetta vähän enemmän avata sieluaan ja sydäntään tälle Sudelle ennen kuin ensimmäistäkään ulvahdusta saisi kuullakseen. Ja mikäpä kiire tässä loppujen lopuksi olisi. Punahilkka oli elämännälkäinen, sitä ei sopinut kieltää, ja vuosikymmeniä kestänyt kuin pakastettuna olo pystyyn kuolleen avioliiton kahleisiin köytettynä oli saanut hänen ruokahalunsa kasvamaan valtaviin mittoihin. Välillä hänestä tuntui, ettei se tyydyttynyt mistään, enemmän oli saatava, kaikki eteen aukeavat polut oli tallattava, jokainen kiinnostava ovi avattava. Ja kaiken olisi pitänyt tapahtua heti, tällä sekunnilla. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, kun niin paljon tuntui elämällä vielä olevan lahjoja tarjottavanaan.

Mutta nyt ei tuntunut olevan kiirettä. Punahilkalla olisi aikaa katsoa ja tunnustella. Kaikkea ei kuitenkaan voinut eikä ollut tarpeenkaan kokea. Elämä leväyttäisi antimensa kuin tarjottimella Punahilkan eteen tämän ottaa ja valita, nauttia ja luopua, kokeilla ja sivuuttaa. Lahjoja olisi tarjolla täsmälleen niin paljon ja niin kauan kuin Punahilkka aamuisin silmänsä avaisi niitä katselemaan ja ihastelemaan ja omakseen ottamaan. Enempää ei tarvittu ja ahnehtia ei voinut eikä niitä säästämäänkään voinut käydä. Senkin huomion päätti Punahilkka nyt liittää huoneentauluunsa ja myös toteuttaa sitä elämässään.

Taisi kiirehtimättömyyden taustalla olla sekin, että Amerikan Suden muisto ei ollut vielä tarpeeksi haalistunut Punahilkan mielessä. Ei hän voinut mitään sille, että vaikka kuinka kiinnostavia uusia susipolkuja eteen haarautui, palautui ajatus aina niihin ihaniin hetkiin, joita hän AS:n kanssa oli viettänyt. Vaikka miten yritti Punahilkka ajatella, että se aika oli jo historiaa, eikä siksi enää kovin merkittävää, koska elämää piti elää tässä ja nyt, ja jos päiviä vieläkin riittäisi, niin tulevaisuudessa, nousi suden kuva silti hänen silmiensä eteen muistona, jota hän ei voinut eikä halunnutkaan unohtaa.

Punahilkka sai muistaa Sutensa aina sellaisena kuin muisti. Ei hänen niitä muistoja ja kokemuksia tarvinnut mielestään pois pyyhkiä eikä ainakaan ruveta vähättelemään. Se oli ollut hänen elämäänsä ja todellisuuttaan sillä hetkellä. Nyt se oli ohi, mutta monta kertaa voisi hän vielä ammentaa voimaa niistä muistoista ja Suden rohkaisun ja kannustuksen sanoista, joista kirkkaimpana ja velvoittavimpana aina nousi esiin yksi: ”Etenkään positiivisuutesi ei ole katoavaista”. Siihen Punahilkka tarttui kuin hukkuva oljenkorteen, sitä kuin mantraa toistellen hän kuivasi suolaiset kyyneleet silmänurkistaan, se oli hänen ankkurinsa elämän myrskyävällä merellä.

Niin avasi Punahilkka sielunsa Sudelle virtuaalimaailmassa, mutta jotta ei nyt aivan paikalleen olisi jäänyt junnaamaan, kirjoitti hän viestin loppuun numerosarjan, jonka käyttämisen hän sitten jätti Suden harkinnan varaan.