Nyt alkoi Sirkkakin saada auki sanaista arkkuaan. Totta kai hän mielellään tapaisi Pekan, siitä ei ollut epäilystäkään! Mutta hän nyt vain oli tällainen hiukan varovainen luonteeltaan eikä heti suin päin rynnännyt tuleen varmistamatta ensin, että sieltä pääsisi poiskin.

Ja Pekan piti muistaa, että vasta kahdenkeskinen kasvokkain tapaaminen kertoisi lopullisen totuuden siitä, tulisiko heidän yhteisestä taipaleestaan hetken vain ikuisuuden mittainen. Ikuisuuteen ei Sirkka kyllä oikein uskonut, sillä hänen mielestään vain timantit ovat ikuisia. Ja olihan heillä molemmilla jo sen verran elämänkokemusta takana, että kumpikin tiesi mitä tahansa voivan tapahtua.

Näin Sirkka sanaili rauhalliseen ja miellyttävään tapaansa. Sitten hän alkoi puhua käytännön asioista. Pekka oli siis tulossa myöhään perjantai-iltana. Se sopi hyvin, sillä Sirkalla oli perjantaina aamuvuoro ja sitten koko viikonloppu vapaata. Tässähän oli jo kuin kohtalon sormen johdatusta, sillä vapaita, kokonaisia viikonloppuja ei hoitoalalla usein sattunut. Vielä oli käynyt niin onnekkaasti, ettei Sirkka ollut ehtinyt varata mitään muita menoja viikonlopuksi. Joten mikäpä oli Pekan tullessa!

Sirkka antoi osoitteensa. Hän asui kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Talossa oli ulko-ovella ovisummeri, jota Pekan pitäisi ensin soittaa. Sirkka sitten sisältä avaisi oven. Pekkahan voisi kännykällä pirauttaa, kun olisi pihassa. Sirkka nimittäin ei halunnut avata edes ulko-ovea sellaisille, joita ei odottanut. Niin, ja täälläpäin oli jo kunnon talvi. Oli kai Pekka vaihtanut autoonsa talvirenkaat? Matka oli sentään satoja kilometrejä, ja kelit saattoivat vaihdella kovastikin näin alkutalvesta.

Pekka kuunteli Sirkan ystävällisellä äänellä antamia ohjeita ja neuvoja yhä kasvavan kauhun vallassa. Äskeisen painajaisen tapahtumat nousivat väkisinkin mieleen, vaikka Pekka koetti vakuuttaa itselleen, ettei niillä voinut olla mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Täytyi olla sattumaa, että Sirkan asunto oli kerrostalon kolmannessa kerroksessa. Sitä paitsi useimmissa kerrostaloissa oli nykyisin ovisummerit tai jopa ovipuhelimet ihan asukkaitten turvallisuuden vuoksi.

Nyt Pekan täytyisi rauhoittua. Sirkka oli aivan varmasti juuri sellainen kunnollinen, ystävällinen, viisi vuotta sitten eronnut, 45-vuotias, lapseton sairaanhoitaja, joka oli kertonut olevansakin. Hän ei tuntenut Liisaa ennestään, saati ollut tälle mitään sukua, kunhan nyt sattui asumaan samalla paikkakunnalla. Sirkka oli ainoastaan kiinnostunut Pekasta ja heidän mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudestaan. Sen lisäksi hän oli valmis auttamaan Pekkaa tämän pyrkimyksissä saada Liisa vastuuseen katalista teoistaan.

Näin Pekka yritti vakuutella itseään. Sirkka linjan toisessa päässä jatkoi rauhallista jutusteluaan, mutta Pekalla ei ollut aavistustakaan, mitä tämä oli puhunut. Pekan vaitonaisuus ei kuitenkaan näyttänyt Sirkkaa häiritsevän, vaan hän jatkoi puhumistaan kysäisten silloin tällöin jotakin.

Puhelu loppui siihen, että Pekka lupasi heti puhelun jälkeen mennä vaihtamaan autoonsa talvirenkaat. Perjantaina hän sitten ilmestyisi Sirkan oven taakse kapsäkkeineen. Pekka oli melko sekavissa tunnelmissa. Hänen teki mielensä luottaa Sirkkaan kuin kirveensilmään, mutta takaraivossa kaihersi epäilys, joka ei jättänyt rauhaan. Kaiken lisäksi vatsaa jomotti entistä enemmän. Pakko tästä oli lähteä ensiapuun, jos mieli perjantaina lähteä Sirkkaa tapaamaan…