Maailmassa riitti kyllä autettavia niin lähellä kuin kaukanakin. Koska Soilen taloudellinen tilanne oli hyvä, pystyi hän antamaan rahallistakin apua sitä tarvitseville. Hän osallistui moniin keräyksiin ja toimi myös säännöllisenä kuukausilahjoittajana parissakin järjestössä. Erityisesti lapset ja naiset olivat hänen sydäntään lähellä, sillä hän ajatteli, että auttamalla äitejä parempaan asemaan, auttoi samalla koko yhteiskuntaa.

Lasten ja varsinkin tyttöjen koulutuksen järjestäminen oli hänelle myös oikein sydämen asia. Soilen ja Mikon perheessä ei tavallisesti joululahjoja annettu, nyt kun tytärkin oli jo niin iso, ettei niistä enää niin perustanut. Mutta joskus, kun jollekulle oli lahja hankittava, saattoi Soile ostaa ”toisenlaisena lahjana” vaikkapa koulupuvun tai opiskelutarvikkeet jollekin kehitysmaan lapselle. Varsinainen lahjottava sai asiasta sitten ilmoituksen kortin välityksellä.

Eräänä syksynä Soile ilmoittautui vapaaehtoiseksi nälkäpäiväkerääjäksi. Kokemus sekin, kun lauantaipäivän seisoskeli kaupan eteisaulassa houkuttelemassa ihmisiä lahjoittamaan roposen nälkäisten ja kärsivien ihmisten auttamiseksi.

Kerran taas Soile kuuli uutisista, että jossakin maanjäristysalueella oli kolmikuinen vauva löydetty elävänä raunioista useita päiviä järistyksen jälkeen. Siitä paikasta hän lahjoitti avustustilille 1000 € pientä vauvaa ja hänen tarpeitaan ajatellen.

Eivät rahat toki suoraan juuri tälle pienokaiselle menneet, sen Soile käsitti, mutta ele olikin lähinnä symbolinen. Ottamalla pienen Nasir-vauvan sydämensä lapseksi hän samalla sai kuin hoitaa myös omaa pientä kuollutta tytärtään.

Sillä niin kummallista kuin se onkin, niin kaiken murheen, surun, hävityksen, tuhon ja kuoleman keskellä elämä kuitenkin jatkuu. Kuolleita ei enää voida auttaa, mutta kaikki ne, jotka vielä elävät ja hengittävät voivat hyötyä avusta, joita parempiosaiset heille antavat.

Ei Soile näistä lahjoituksistaan muille, ei edes Mikolle mitään puhunut. Hän oli huomannut, että useimmat ihmiset suhtautuivat varsin nuivasti toisten auttamiseen. Mitä varakkaampi oli, sitä vähemmän yleensä rahaa liikeni vähäosaisille. Jos ei muuta keksitty syyksi olla lahjoittamatta, niin aina saattoi vedota siihen, ettei avun perille menosta ollut mitään takeita, tai että suuri osa avustusrahoista kului raskaitten organisaatioitten pyörittämiseen.

Soile ei näin ajatellut. Häneltä riitti roponen tarvitsevalle niin kotimaassa kuin ulkomaillakin. Mikko taas oli pihi ja ahne ihminen. Lähisukulaisille saattoi hän joskus rahaa antaa, mutta jos hän olisi tiennyt, miten paljon Soile lahjoitti hyväntekeväisyyteen, ei siitä varmaan hyvä olisi seurannut.