Ahdas ja pimeä kuja ei ollutkaan kovin pitkä. Muutaman metrin juostuaan huomasi Punahilkka tulleensa pienelle aukiolle, jossa parveili runsaasti paikallista väkeä. No, nyt hän ainakin oli ihmisten ilmoilla, eikä mustapartaisista varmaankaan olisi vaaraa yleisellä paikalla, vaikka he edelleen Punahilkan kintereillä olivatkin.

Mutta syy, joka sai Punahilkan ei vain hiljentämään vauhtia, vaan pysähtymään kokonaan, ei ollut pelkästään helpotus siitä, että nyt ei tarvitsisi pelätä tulevansa mustapartaisten raiskaamaksi tai tappamaksi. Aukiolle porhaltaessaan hän nimittäin oli vähällä törmätä pitkään, tummanruskeaan öljykangastakkiin ja tummiin aurinkolaseihin sonnustautuneeseen vaaleaihoiseen mieheen, joka kiinnostuneen näköisenä töllisteli kadun varteen satoja vuosia sitten pykättyjä rakennuksia. Kamera oli miehellä kaulallaan, ja tämän tästä hän sen nostikin ylös rakennuksia ja niiden taidokkaasti tehtyjä yksityiskohtia kuvatakseen.

Siinäpä taisi olla Punahilkan lopullinen pelastus. Mies näytti eurooppalaiselta, koska oli niin vaalea eikä partakaan ollut musta, kuten paikallisilla asukkailla, vaan punainen, ja se oli hauskasti letitetty vihreillä kuminauhoilla pieniksi palleroiksi. Hiustyyli taas oli hyvin lyhyeksi leikattu irokeesi, ja sopi hyvin miehen muuhun olemukseen. Hiukan Punahilkka kyllä ihmetteli miehen vaatepartta. Olisi tässä helteessä, vaikka ilta olikin, tarjennut kyllä ilman paksua öljykangastakkiakin, mutta jokainen laillaan. Luultavasti miehellä oli perusteltu syy asuvalintaansa. Ja vaikka ei olisi ollutkaan, niin sehän taas ei Punahilkalle kuulunut laisinkaan.

Koska ei varmasti osannut sanoa miehen kansallisuutta, aloitti Punahilkka miehen puhuttelun englannin kielellä. Sitä tämän nyt ainakin luulisi ymmärtävän. Eipä tarvinnut montaa sanaa hänen suustaan päästää, kun irokeesitukka jo vastasi hänelle selvällä suomen kielellä. Kaiken hätäännyksensä ja helpotuksensa keskelläkin ennätti Punahilkka kuitenkin jo ärsyyntyä siitä, että mies tuntui heti kättelyssä ottavan kovin suojelevan ja isällisen asenteen: -Mikäs meillä on hätänä? tämä kyseli. -Kellä meillä? Minä tulin tähän vasta äsken, teki Punahilkan mieli tokaista tuttuun tyyliinsä, mutta muisti sitten mustapartaiset ja nielaisi jo melkein kielen päällä olleet terävät sanansa. Nyt oli viisainta käyttäytyä ihmisiksi, ellei halunnut yksin jäädä selviytymään kaapuhemmoista.

Punahilkka taltutti nousevan kiukustumisensa, kun huomasi mustapartaisten tuijottavan häntä kiiluvin silmin väkijoukosta. Hän tarrasi irokeesitukkaa öljykangastakin hihasta ja alkoi nopeasti selittää, mitä oli tapahtunut. Siinä selittäessään hän huomasi irokeesipään silmäilevän hymy suupielessään hänen paljaita jalkojaan ja sujautti äkkiä kainalossaan yhä puristamansa punaiset korkokengät jalkoihinsa. Nytpä ainakin kuminauhaparta näki, että tosi oli kysymyksessä. Ei kait Punahilkka täällä muuten likaisilla kaduilla paljasjaloin juoksentelisi.