Kotiin tultua osattiin jo hieman ennakoida kriittisiä tilanteita. Se ei kuitenkaan pitemmän päälle onnistuisi, että koiria ulkoilutettaisiin eri aikaan. Ei siihen kenelläkään ollut mahdollisuuksia eikä aikaa. Niinpä yhteislenkitystä harjoiteltiin sinnikkäästi. Useimmiten sekä äiti että Sini lähtivät molemmat koiria taluttamaan. Sini vei tietenkin Vilhoa, joka oli hänen oma koiransa, ja äiti talutti Onnia, jonka hän taas puolestaan oli ottanut omakseen.

Äidin ja Onnin välinen kiintymys oli molemmin puolista. Onni oli ottanut äidin lähimmäkseen: olihan tämä istunut sen kanssa takapenkillä koko pitkän ja pelottavan kotimatkan ajan silitellen ja rauhoitellen sitä. Äiti myös huolehti koirien ruokkimisesta. Onni osoitti kiintymystään seuraamalla äitiä sisällä talossa joka paikkaan, mihin tämä vain meni. Jos äiti nousi ja vaihtoi paikkaa, nousi myös Onni ja asettui äidin istuuduttua tämän jalkojen juureen makaamaan.

Eräänä aamuna lähti Sini yksin viemään koiria kävelylle. Muutaman onnistuneen lenkin jälkeen hän ajatteli, että se kyllä onnistuisi. Kaikki meni hyvin siihen asti, että piti ohittaa eräs talo, jota vartioi ystävällinen pystykorva. Koira oli kaiket päivät ulkona tarhassaan ja haukahteli ystävällisesti, kun joku kulki ohi. Missään nimessä koira ei ollut vihainen.

Tälläkin kertaa se haukkui vähän, kun Sini Vilhon ja Onnin kanssa kulki ohitse. Ehkä sitä kiinnosti uusi koira, joka oli ilmestynyt näille kulmille. Muuta ei tarvittu. Onni hyökkäsi kuin salama pahaa aavistamattoman Vilhon kimppuun ja puri sitä pahanlaisesti. Vilho tietysti säikähti ja totta kai siihen sattuikin. Se huusi kuin syötävä. Pahaksi onneksi Sini vielä kaatui koirien väliin. Ihme on, että hän sai koirat irti toisistaan eikä hänelle itselleen käynyt kuinkaan.

Itkien tuli hän kotiin. Suru oli niin Vilhosta ja tämän haavoista kuin Onnin käytöksestäkin. Eihän sitä voitaisi pitää, jos se jatkuvasti Vilhoa kurmuuttaisi. Lisäksi tietysti oma säikähdys ja henkiset kolhut olivat pinnassa. Perheessä oli muutakin ongelmaa siihen aikaa, ja kaikki ongelmat yhteen kasaantuneina tuntuivat olevan liikaa.

Isä sanoutui nyt kokonaan irti koirista, erityisesti Onnista. Äiti ja Sini päättivät vielä yrittää Onnin ja Vilhon sopeuttamista toisiinsa. Jonkin aikaa taas näytti siltä, että voisi onnistuakin. Vilhon haavat paranivat, mutta ei sille tietenkään voinut olla hyväksi, että se joutui pelkäämään Onnin hyökkäyksiä. Kun Onni sitten taas eräänä viikonloppuna lenkillä oltaessa yllättäen hyökkäsi Vilhon kimppuun, päätettiin, että siitä luovuttaisiin.

Äiti otti yhteyttä eläinsuojeluyhdistykseen kyselläkseen, voisiko Onnia sijoittaa sitä kautta. Ainoana koirana se olisi varmasti mitä mukavin koira jollekin yksinäiselle ihmiselle. Lapsiperheeseen ei ainakaan äiti Onnia missään nimessä aikonut tarjota sen arvaamattoman käytöksen vuoksi.