Soilen veli asui puolivälissä matkaa. Oli suunniteltu, että Soile ja Mikko kyläilisivät ja samalla mahdollisesti yöpyisivät veljen luona. Soitella piti, kun lähistöllä oltaisiin. Tuohon aikaan ei kännyköistä tavallisilla ihmisillä ollut vielä tietoakaan, mutta Soilella oli varattuna markkoja mukaan, että sopivan matkan päästä sitten kyseltäisiin puhelinautomaatista soittamalla, josko sopi kylään tulla.

Niin tapahtuikin. Velipoika ei kuitenkaan vastannut puhelimeen, ja siitä suivaantui Mikko niin, että taas kerran sai Soile kuulla kunniansa, aivan kuin se Soilen vika olisi ollut, ettei veli ollut kotosalla. Tällä kertaa eivät Mikolle pelkät sanat riittäneet, vaan vihapäissään heitti hän soittamista varten varatut rahat pitkin auton lattiaa. Kun Soile ei heti kumartunutkaan niitä sieltä poimimaan, vaan kaikessa rauhassa istui paikallaan ajatellen, että olkoot rahat siellä, minne Mikko ne lennättikin, suuttui Mikko entistä enemmän ja vihaisena komensi Soilea niitä sieltä ylös nostamaan.

Nyt suuttui jo Soilekin, mutta samalla häntä pelotti. Mikko oli arvaamaton, hän saattoi tehdä mitä tahansa. Soile päätti tehdä kompromissin. Itkien kumartui hän kolikoita penkkien alta nostamaan, mutta mainitsi samalla, ettei tehnyt sitä sen vuoksi, että Mikko niin määräsi. Mikon oli turha kuvitella, että pystyisi Soilea millä tavoin tahansa komentelemaan.

Näin jälkikäteen ajatellen oli Soile kyllä aika typerä ja lapsellinen. Hänhän teki juuri niin kuin Mikko käski, vaikka muuta väitti. Pelko oli hiipinyt Soilen mieleen eikä hän kaikesta uhmastaan huolimatta uskaltanut olla tottelematta. Uhma osoitti kylläkin sitä, ettei Mikko Soilea vielä kokonaan ollut lannistanut, eikä siinä koko avioliiton aikana onnistunut. Soile myöntyi ja perääntyi sadat kerrat, jotta pahemmalta epäsovulta vältyttiin, mutta hiljaisessa mielessään hän kapinoi ja päätti vielä kerran näyttää.

Samalla hän kasvatti sisällään voimaa, joka sitten aikanaan tuli esiin ja ponnahduslaudan tavoin heitti Soilen elämään ja omille siivilleen, joiden hän tiesi kyllä kantavan. Vielä ei ollut aika Soilen levittää siipiään ja lentää. Vielä häntä taivutettiin, muttei murrettu. Vielä piti Soilen monet itkut itsekseen itkeä, monessa periksi antaa, sillä niin tekemällä kuvitteli hän lapsellisuuksissaan ja hyväuskoisuudessaan osoittavansa Mikolle, kuinka paljon tätä rakasti ja miten tärkeänä heidän yhteisen elämänsä koki.

Ei osannut Soile ajatella, että siten hän vain antoi Mikolle lisää aseita ja valtaa. Hanttiin olisi pitänyt laittaa, kapinaan nousta moista hirmua vastaan, suorat sanat sanoa. Mutta ei ollut Soilesta, muuten niin topakasta ja tomerasta ihmisestä, mutta kovin keskenkasvuisesta siihen silloin. Sen oli Mikko huomannut ja häikäilemättömästi käytti havaintojaan hyväksi.

Ei tuntunut kovin mukavalta ainakaan Soilesta jatkaa matkaa moisen episodin jälkeen. Mutta taas ajatteli hän, että asiat muuttuvat paremmiksi, kunhan vain rakastaa. Potkaista olisi pitänyt! Potkia, huutaa ja raivota ja antaa Mikon maistaa omaa soppaansa. Ei olisi maailma siihen kaatunut, vaikka avioliitto ehkä olisikin, ja silloin olisi kyllä Soilen opintie jäänyt kovin vajaaksi.

Ei Soile silti nykyään kuvittele olevansa mitenkään jalostunut avioliiton kovassa koulussa, ei toki. Sen hän kuitenkin on oppinut, ettei ole yhtään huonompi kuin muutkaan, mutta ei parempikaan. Aina löytyy meitä jokaista parempia tai huonompia, mutta muitten joukossa olemme saman arvoisia sanoipa kuka muu meistä mitä tahansa. Se on ollut kantava ajatus Soilen elämässä ja erityisesti avioliitossa. Hän ymmärsi sen jo melko varhain ja siihen tukeutuen hän jaksoi omaa helvettiään elää.

Mutta nyt olivat Soile ja Mikko häämatkalla pohjoiseen. Puhumattomina siinä istuttiin. Itku ja hätä puristivat Soilen rintaa, ja koko auton täytti Mikosta huokuva aivan käsin kosketeltava viha. Ketä tai Mikko vihasi? Siinäpä kysymys! Jos Mikolta olisi kysytty, olisi vastaus ollut: ei ketään, Soilehan se tässä oli suuttunut ja vihainen. Ei osannut Mikko nähdä pintaa syvemmälle, saati tunnustaa, että omassa käytöksessä olisi korjaamisen varaa. Mutta mitenpä sellaista virhettä korjaa, jonka olemassaolosta ei ole edes tietoinen!