Sitten alkoi paistaminen. Liinan alla kohonneet ja kertaalleen pistellyt leivät nostettiin pitkävartisen leipälapion avulla uuniin. Muistelen, että meillä olisi ollut kaksi leipälapiota, toinen pienemmille leiville ja toinen suurempia varten, mutta saattoi olla niinkin, että ensimmäinen lapio halkesi keskeltä ja äiti halusi uuden, leveämmän lapion. Joskus paistamaton leipä ei suostunut tulemaan lapiolle, ja silloin se jouduttiin leipomaan uudestaan, sillä mitään epämääräisiä taikinamyttyjä ei äiti koskaan paistanut. Leipien piti olla leivän näköisiä.

Uuni täytettiin aina mahdollisimman tarkkaan, sillä se tietenkin joudutti työtä. Muistan vielä hyvin äidin kumaraisen hahmon, kun hän asetteli leipiä uunin takaosaan. Uuniin mahtui ainakin kymmenen leipää kerrallaan. Voi olla, että niitä mahtui sinne enemmänkin. Kun toinen uuni hankittiin, oli se huomattavasti pienempi tilavuudeltaan, ja paistovaihe kesti silloin tietysti kauemmin.

En osaa sanoa, kauanko uunillisen paistaminen kesti. Se tietysti riippui myös siitä, miten kuumaksi uuni oli lämmitetty. Koska uunissa ei ollut lämpömittaria, joutui äiti välillä tarkistamaan paistoasteen avaamalla uunin luukun ja kurkistamalla leivän pohjapuolta. Uunin takaosa lämpeni  kuumemmaksi kuin etuosa. Sen vuoksi leipien paikkaa oli myös välillä vaihdeltava, että kaikki olisivat paistuneet jokseenkin tasaisesti, eivätkä leivät missään kohdassa uunia olisi palaneet mustiksi. Joskus äiti koputteli leipiä saadakseen selville, olivatko ne jo paistuneet sisältä. Kun leivät sitten olivat kypsiä, ne nosteltiin takaisin kohoamisalustalle jäähtymään ja peiteltiin taas liinalla.

Ja kun kaikki leivät oli paistettu, oli vuorossa pullanpaiston. Pullataikina oli leivänpaiston välillä leivottu joko pikkupulliksi tai pitkoiksi. Muistelen, että äiti leipoi tavallisesti kolme tai neljä pitkoa ja lopusta taikinasta pyöreitä pikkupullia. Joskus hän teki myös bostonkakun, mutta ei kovin usein. Äiti osasi letittää pullapitkon neljällä ”nauhalla”. Se ei kovin yleinen taito ollut tuolloin ja liekö vieläkään. Sen hän oli oppinut pappilassa piikoessaan. Luulen, että papinrouva oli käynyt joko emäntä- tai talouskoulun, sillä niin paljon erilaisia taloustaitoja oli äiti oppinut pappilassa ollessaan.

Meillä pullapitkoa kutsuttiin pullalenkiksi. En tiedä, mistä nimitys oli tullut, sillä pitkohan se oli eikä mikään lenkki. Minä pidin enemmän pikkupullista, mutta joskus oli pullalenkki paistunut vähän huonosti. Silloin se oli minusta hyvää, vaikka oikeastaan se oli puoliksi raakaa. Ehkä pidin siitä siksi, että se ei silloin ollut niin kuivaa kuin täysin paistunut pullalenkki. Nykyisinkin syön mieluummin pikkupullia kuin kuivaa känttyä.

Ennen paistamista pullat tietysti voideltiin kananmunalla ja sitten ne sokeroitiin. Pullalenkkien voitelu oli mukavaa puuhaa, kun pullasuti lupsahteli kivasti epätasaisen pitkon päällä. Sokeroimiseen käytettiin tavallista hienoa sokeria ja vasta joskus seitsemänkymmentäluvulla pullien päälle alettiin ainakin toisinaan ripotella myös raesokeria. Olisiko mokoma tuote tuolloin ilmestynyt kauppoihin? Joka tapauksessa meille tuli moni asia taloudenpitoon myös sitä kautta, että vanhemmat tytöt olivat oppikoulussa, ja siellä kotitaloustunneilla opetettiin uusia asioita.