Saareen oli venerannasta noin kolmen kilometrin vesimatka. Punahilkka oli kokenut vesilläolija eikä häntä veneeseen meno pelottanut. Sääkin oli suosiollinen, joten ei muuta kuin tavarat ja ihmiset veneeseen, veneliivit päälle ja veneen nokka kohti mökkisaaren rantaa.

Veneen moottori piti sen verran kovaa ääntä, että matkan aikana ei oikein voinut keskustella. Niinpä Punahilkalla oli hyvää aikaa tarkastella Sutta, joka varmoin ottein ohjasi venettä: keskimittainen, normaalivartaloinen, ei tumma eikä vaalea, silmälasit. Kaikin puolin oli Susi Punahilkan silmää miellyttävä, sillä Punahilkkahan ei ollut mikään kuvien kumartelija, vaan kokonaisuus, johon sisältyi niin ulkoinen kuin sisäinenkin habitus, oli hänelle aina se tärkein asia.

Kun Susi sitten sai veneen ohjattua laituriin ja astuttiin maihin, oli Punahilkka pyörtyä hämmästyksestä. Susi oli kertonut kutsuvansa Punahilkan vieraakseen vaatimattomaan piilopirttiinsä. Jos edessä kohoava rakennus oli Suden käsitys vaatimattomasta piilopirtistä, niin sitten Punahilkka oli kuningatar Silvia!

Suden ”mökki” oli kolmikerroksinen liimahirrestä mäenrinteeseen rakennettu lukaali, jossa äkkipäätään katsoen oli ikkunoita ja parvekkeita enemmän kuin pienessä kerrostalossa. Väritykseltään se oli niin hyvin maastoon sopiva, ettei sitä edes järveltä käsin erottanut. Piha-alue oli luonnontilassa, vain kapeat polut johtivat rantaan ja savusaunaan sekä muihin rakennuksiin.

Punahilkka katseli rakennuksia ja pihapiiriä mietteissään. Monenlaiset ajatukset risteilivät hänen päässään sinne tänne. Mutta sitten hän päätti jättää pohtimiset vähemmälle ja nauttia hienoista olosuhteista, kauniista kesäillasta, kenties hyvästä tarjoilusta ja miellyttävästä susiseurasta täysin siemauksin.