Oopperailta ja sitä seurannut yö sujuivat mallikkaasti. Vielä oli jäljellä yksi päivä Tallinnassa, sillä sunnuntai-iltana olisi palattava takaisin kotiin. Punahilkalla oli vielä muutama lomapäivä jäljellä, mutta Suden olisi oltava työpaikallaan jo maanantaiaamuna.

Sunnuntaipäivä käytettiin verkkaiseen kävelyyn kaupungilla lämpimässä loppukesän säässä, syötiin herkullinen ateria pienessä, intiimissä Pirett –ravintolassa ja tietenkin nautittiin Punahilkka Suden ja Susi Punahilkan seurasta.
Tämä kulunut viikonloppu, jona ei mitään kamalaa, kuten tulipaloja tai sairaalareissuja ollut tapahtunut, oli kummankin mielestä ollut lähes täydellinen.

Kun helikopteri sitten laskeutui samalle paikalle, josta se Punahilkan oli perjantai-iltapäivällä noutanut, olivat jäähyväiset haikeitakin haikeammat. Susi kyllä lohdutti Punahilkkaa, että pian taas nähtäisiin, mutta lohdutteluista huolimatta oli Punahilkalla kummallinen aavistus, että kauaa ei tällainen onni ja tyytyväisyys voisi hänen luonaan majaansa pitää.

Mutta suremalla ei elämää kannata elää, sillä niin lyhyt se on, tuumasi Punahilkka, otti korin käsivarrelleen ja istahti limusiiniin, joka taas oli tullut häntä kotiin noutamaan. Tyhjässä kodissa jonkin aikaa haahuiltuaan ja mietittyään, mihin ryhtyisi, alkoi hän selata deittisivuston postilaatikkoon tulleita viestejä.

Siellä olikin jos jonkinlaisia kyhäelmiä. Flirttejä, sekä kuvallisia että ilman oli taas useita. Eivät näyttäneet Susimetsän sudet joko osaavan lukea ollenkaan tai sitten heiltä puuttui tyyten tuo vieläkin tärkeämpi luetun ymmärtämisen taito. Tuollaiset viestit samoin kuin pelkät kuva-avainpyynnöt Punahilkka deletoi välittömästi.

Sen verran utelias hän kuitenkin oli, että avasi flirtinlähettäjän tai kuvanpyytäjän profiilin. Ja useimmiten huomasi, että susi, jolla ei ollut tarjota itsestään ensimmäistäkään valokuvaa sen paremmin julkisesti kuin lukon takana, kehtasi kyllä ilman minkäänlaista epäröintiä olla pyytämässä todisteita Punahilkan kelvollisesta ulkonäöstä. No, pyytää toki sai, mutta Punahilkalta ei kuvia tai viestejä heruisi sellaiselle, joka ei edes tervehtiä voinut näkemättä, millainen kaunotar tai hirviö profiilissa asui.

Koska Punahilkka jo profiilitekstissään oli ilmoittanut, ettei syttyisi pelkistä flirteistä tai avainpyynnöistä, ei hän tällaisille jästipäisille susille ruvennut mitään oppitunteja antamaan siitä, millainen lähestyminen hänestä tuntuisi mukavalta. Jos ei näillä kymmenillä itse ymmärtänyt kohteliaita tapoja, niin eivät ne opettamallakaan kenenkään päähän menisi. Ja mitäpä hän sitä paitsi tekisi sellaisella sudella, joka jo ensimmäisellä lähestymistavallaan sanoitta kertoi, ettei Punahilkka itsessään häntä kiinnostanut, ainoastaan ulkokuori voisi ehkä hiukan sävähdyttää tai sitten ei sekään.

Flirttejä ja avaimenpyytäjiä läpi kahlatessaan pani Punahilkka taas merkille, että jotkut sinnikkäät lähettelivät samoja viestejään kerrasta toiseen. Se, jos mikä nyt vasta varsinaista jästipäisyyttä oli, ettei ymmärtänyt yhdestä tai useammastakaan kerrasta, ettei Punahilkan kiinnostus syttynyt. Tai sitten mennä kaahasi vain profiileissa kuin sika rukiissa sen enempää ajattelematta.

Punahilkka ei kokenut olevansa tusinatavaraa eikä hän myöskään tusinasutta vierelleen huolisi. Ei hän itsekään ottanut yhteyttä suteen, joka ei millään tavalla hänen kiinnostustaan herättänyt. Miksi hän sitten vastaisi viesteihin, joissa viestin kohteella ei tuntunut olevan yhteydenottajalla mitään merkitystä, vaan tuli tunne, että kokeillaanpas nyt tuotakin ja tuota ja tuota ja vielä tuota.

Mutta oli postien joukossa jotakin mielenkiintoistakin. Eräs aikaisempi susituttavuus oli lähettänyt Punahilkalle viestin. Siinä susi kyseli, josko Punahilkalla olisi keskusteluhaluja hänen kanssaan. Vai sillä tavalla, ajatteli Punahilkka. Olivatko menneet sukset ristiin edellisen hilkan kanssa, kun taas Punahilkankin jutteluseura ja arvattavasti muukin seura olisi kelvannut.

Tämä susi oli nimittäin joitakin aikoja sitten ollut kovinkin kiinnostunut Punahilkasta, jopa tapaamista oli suunniteltu. Susi oli kuitenkin ensin halunnut selvittää erään keskeneräisen suhteen. Siinä selvittelytyössä oli aikaa kulunut jonkin verran ja Punahilkka oli saanut kuulla, ettei hän nyt sitten enää suden elämään sopisi.

Sinänsä ihan kiitettävää käytöstä sudelta kertoa asia suoraan eikä vain vaieta sitä kuoliaaksi. Mutta silti tuollainen ”hylkääminen” jätti tunteen, että nyt on jotain Sinua parempaa kierroksessa, oli ihan mukava tutustua, Sinä et minulle riitä. Eikä Punahilkkakaan rempseydestään ja ”uusia susia tulee” –asenteestaan huolimatta mikään kivestä tehty ole. Kyllä hänelläkin tunteet on, ja kaikessa realistisuudessaankin hän enimmäkseen elää täysillä tunteiden valtaan heittäytyen.

Periaatteenaan hän pitää myös sitä, että suhteet pitäisi katsoa loppuun asti, ettei tarvitsisi uusintakierroksille samoille susipoluille lähteä. Yhtä ainoata susisuhdetta on Punahilkka lämmittänyt uudestaan, eikä siitäkään enää koskaan kuumaa ja kiihkeää saatu, kun ei se sitä alunperinkään oikeastaan ollut. Mutta loppuun käsiteltiin, eikä se enää Punahilkan mielessä keskeneräisenä kummittele.

Oli Punahilkka kyllä sen huomannut, että kyseinen susi oli alkanut seurata hänen blogiaan varsin intensiivisesti. Oikeastaan hän oli vähän odotellutkin, milloin susi ottaisi yhteyttä. Nyt se sitten oli tapahtunut. Mitähän tästä seuraisi?