Kukko oli sentään jo tainnut kiekaista, kun kapusimme bussiin, jonka oli määrä kuljettaa meidät Vienan Karjalaan ja Solovetskin saarelle. Viipyisimme reissussa peräti 6 yötä, joten ihan kevyestä matkanteosta ei ollut kyse. Taipaleet yöpymispaikkojen välillä olivat pitkät ja tiet luultavasti huonot lukuun ottamatta kotimaan teitä, joita ei kovin montaa kilometriä matkaosuuksistamme ollut. Mutta joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Minusta tuntui tällä hetkellä siltä, että kestäisin sen oikein hyvinkin. Aamulla olin taas vahvistanut itseäni kortisonilla ja muilla myrkyillä. Yllätyksekseni olin huomannut, että kaikki kankeus kehostani oli hävinnyt. Olin kuin minulla ei koskaan mitään vaivoja olisi ollutkaan. Suotta ei kortisonin nimeen vannottu, vaikka itse lääkitsin itseäni sillä kyllä hiukan pitkin hampain. Olinhan kuullut sen monista haittavaikutuksista. Lisäksi aiemmat kokemukset, joita minulla mokomasta myrkystä oli, olivat sen suuntaisia, etten uskonut sen parantavan mitään, ainoastaan poistavan oireet joksikin aikaa.

Tässä kohtaa minulla ei kuitenkaan ollut juuri muita vaihtoehtoja, ja olin toki onnesta soikeana, kun pääsin liikkumaan kuin ihminen ja sain yöllä nukutuksi ilman jatkuvia jomotuksia. Päätin jättää kortisonin haittojen pohtimisen myöhempään ajankohtaan ja keskittyä nauttimaan matkasta, joka varmaan taas avartaisi maailmankuvaani monella tavalla.

Rajan ylitimme Vartiuksen raja-asemalla. Suomen puolella ei rajanylityksessä ongelmia ollut koskaan, harvoin Venäjänkään, mutta joskus siellä tietenkin näytettiin matkalaisille, kuka tässä oikein määrää. Vaikka tulliin ei samaan aikaan olisi osunut ainoatakaan toista autoa tai muuta matkustavaista, joutui siellä joskus odottelemaan tunninkin, ennen kuin virkailijat suvaitsivat tulla luukulleen passeja ja viisumeita tarkistamaan. Passit, viisumit ja niihin lätkäistyt leimat tarkistettiin moneen kertaan. Joskus tuntui, että oli paljon tärkeämpää tarkistaa se, oliko edellinen ”toveri” hoitanut hommansa kuin se, olivatko matkustusasiakirjat oikeasti kunnossa ja ajan tasalla.

Mutta maassa maan tavalla. Jos aikoi päästä maahan, oli viisainta pitää suunsa visusti supussa siitä, miten asiat meidän mielestämme parhaiten ja joustavimmin hoituisivat. Aina sentään tullista selvittiin, eikä enää edes tarvinnut ”valehdella”, että auton ruumassa oleva avustuskuorma oli meidän matkustajien matkatavaroita.

Kun tullista oli selvitty, jatkui matka kohti Kostamusta. Siellä olisi ensimmäinen yöpyminen, ja aamulla kyytiin nousisi myös oppaamme Valentina, joka sitten kulkisi mukanamme lähes koko matkan ajan. Hän edusti paikallista matkatoimistoa ”Kotirantaa”, joka järjesti Vienan Karjalan kierroksia ja kotimajoitusta kauniissa, karjalaiskylissä sitä haluaville.

Kostamus paikkana ja kaupunkina kiinnosti minua, sillä 70-luvulla lopulla opiskellessani Kajaanissa, oli sen nimi tullut tutuksi. Sehän on pääosin suomalaisten rakentama kaivoskaupunki. Tuolloin moni kainuulainen työskenteli siellä erilaisissa tehtävissä. Heitä tapasi Kajaanissa esim. ravintoloissa, kun he olivat tulleet lomalle kotimaahan. Nykyisin Kostamus on n. 30 000 asukkaan vireä kaupunki, jossa vaalitaan karjalaista kulttuuria monin tavoin. Kovin kaunis kaupunki se ei ole, kun isot kaivoslouhosten muodostavat kivikasat ympäröivät sitä joka puolelta. Mutta sielläkin eletään, kuten niin monessa muussakin paikassa, kun muutakaan vaihtoehtoa ei ole.

Avustuskuorma jätettiin paikalliseen sosiaalikeskukseen. Oppaamme ei vaikuttanut kovin innostuneelta siitä, että Suomesta raijattiin käytettyjä vaatteita Karjalaan. Ei hän sitä aivan suoraan sanonut, mutta opastuksen lomasta kyllä sen käsityksen sai. Joka tapauksessa paikassa, johon tavarat jätettiin, vaikutti henkilökunta varsin ilahtuneelta saadessaan esim. liinavaatteita monta säkillistä jaettavaksi tarvitseville.