Punahilkan ja suden yölliset kisailut olivat sen verran väsyttäviä, että päivä oli jo lähes puolessa, ennen kuin he silmiään heräämisen merkiksi raottivat. Sen jälkeen kaikki olikin melkoista matalalentoa.

Suden pennun oli siis määrä tulla isäsuden luokse illansuussa. Kun Punahilkka pääsi ylös sängystä, ilmoitti susi oitis, että pentu tulisikin jo vajaan tunnin kuluttua; oli kuulemma laittanut tekstiviestin.

No, mikäpä siinä auttoi. Äkkiä vaan Punahilkka pesulle ja pukeutumaan ja sitten kysäisi hän sudelta, saako tässä pesässä mitään ruokaa kurnivan mahan täytteeksi. Sai Punahilkka sekä kahvia että syötävää. Ne hän nautiskeli keittiön pöydän äärellä lehteensä syventynyttä sutta vastapäätä istuen. Jaahas, tuumiskeli Punahilkka, sanomalehti näytti siis kiinnostavan tätäkin sutta enemmän kuin reipas ja rohkea Punahilkka. Juuri oli hän yhdestä tällaisesta susisuhteesta irti sanoutunut, kun jo toinen samanmoinen polulle tuppautui.

Tai eihän tätä nyt toki tuppautumiseksi voinut sanoa: yhteisestä sopimuksesta olivat susi ja Punahilkka saunoneet ja lemmeniloja nauttineet koko pitkän alkutalvisen yön.  Ei tässä kukaan tuppautunut mihinkään. Vapaita olivat molemmat lähtemään omiin suuntiinsa; Punahilkka autollaan kotiinsa pyykkejä selvittämään ja susi epäilemättä nauttimaan sunnuntaipäivän rauhasta ja hiljaisuudesta lehden rapisevien sivujen ollessa ainoita ääniä muuten hiljaisessa asunnossa, kunnes pentu sitten saapuisi isähukan iloksi.

Punahilkka nousi pöydästä, kiitti aamupalasta ja alkoi vetää takkia niskaansa. Vielä suikkasi hän sudelle suuta ja kehui tämän taitoja makuuhuoneessa mennä yönä. Sitten astui hän ulos talvipäivän hämärään, istahti autoonsa ja lähti huristelemaan kohti kotia. Mielessä oli ajatus, että tässä osoitteessa hän tuskin toista kertaa poikkeaisi. Mutta kuinkas kävikään…