Syyskuun alkupuolella minut yllätti hammassärky. Se ei ollut mitenkään kovaa, mutta sen verran kuitenkin hammasta juili, että päätin kysyä neuvoa hammashoitolasta. Etenkin, kun seuraavalla viikolla oli lähtö Lapin vaellukselle. Sellaista riskiä en uskaltanut ottaa, että hammassärky olisi tunturissa äitynyt aivan mahdottomaksi. Kuka minua siellä olisi auttanut?

Hammashoitolassa varattiin minulle aika hammaslääkärille hyvissä ajoin ennen lähtöä. Niin sitten syksyisenä torstaiaamuna istahdin hoitotuoliin ja avasin suuni tutkittavaksi. En muista, miten olin pukeutunut, luultavasti jotain punaista oli päällä silläkin kertaa, mutta sekä hammaslääkäri että hammashoitaja olivat kovin ihastuksissaan siitä, että joku vielä viitsii "pukeutua".

Tuntui tietysti mukavalta, kun kuuli kehuja asusteistaan, vaikkeivät ne mitään muotiluomuksia olleetkaan. Olivatpahan vain minun tyylisiäni värikkäitä ja persoonallisia vaatteita, eivät sitä iänikuista mustaa tai harmaata turvalookia, johon kovin monet naiset piiloutuvat ehkä uskalluksen puutteessa hukkuen samalla suureen massaan.

Hammaskin saatiin hoidettua. Röntgenkuvassa ei näkynyt mitään, mutta purennassa saattoi olla jotakin hämminkiä, joten lääkäri vain hioi hiukan hammasta ja arveli sen auttavan. Tietysti sain vielä tarkat hoito-ohjeet ja kehotuksen tulla uudestaan, jos hammas ei vielä näillä toimilla tokenisi. Mutta hammas rauhoittui oitis eikä vihoitellut hiukkaakaan koko reissulla. Mutta annas olla...

Kun jäin eläkkeelle, päätin, että siirryn julkisen hammashoidon piiriin, vaikka joskus joutuisinkin odottamaan hammaslääkäriin pääsyä. Olin aiemmin usean vuoden ajan käynyt hoidattamassa suuni kalustoa yksityisellä hammaslääkärillä. Eläkemuoriksi jäädessäni tuloni kuitenkin pienenivät huomattavasti, joten ajattelin olevan viisasta säästää siinä kohtaa, missä se oli mahdollista. Sitä paitsi olinhan koko työssäoloaikani maksanut veroja, joilla julkinen terveydenholto kustannetaan. Oli siis kai aika minunkin saada rahoilleni vastinetta.

Aiemmin monella ihmisellä, minullakin, taisi olla käsitys, että terveyskeskuksissa työskentelevät lääkärit olisivat jollain lailla huonompia ja ammattitaidottomampia kuin yksityispuolen kollegansa. Mistä lie tuokin käsitys tullut. Olin kuitenkin käynyt monillakin yksityislääkäreillä erilaisten vaivojen vuoksi, joten kokemuksesta tiesin, että aika moni yksityistä vastaanottoa pitävä lääkäri teki sitä vain rahan vuoksi.

Potilaan kuntoon tuleminen tuntui olevan heille sivuseikka. Tärkeintä oli, että rahakirstu kilahteli säännöllisesti. Usein hoito oli myös sellaista, että se kohdistui vain akuuttiin vaivaan. Kipujen syistä ei monikaan tuntunut olevan kiinnostunut, vaan hoidoksi otettiin helpoin konsti, esim. kortisoni, joka kyllä auttoi lähes välittömästi kipuihin, mutta mitään parantavaa vaikutusta sillä ei ollut.

Olenpa ollut sellaisenkin puoskarin vastaanotolla, Suomen huippuja alallaan muuten ainakin nettitietojen mukaan, joka hiipi vastaanotolla harmaissa villasukissa kuin naavankarvainen mennikäinen ikään. Kipukohtiani hän hoiti asettamalla minut seisomaan nurkkaan matalalle porrasjakkaralle kasvot seinään päin. Siinä seistessäni hän nytkäytti kroppaani ensin vasemmalle ja sitten oikealle puolelle. Sitten hoito oli ohi, ja sain astua jakkaralta alas.

Jatkohoidoksi suositeltiin kävelyä tasaisessa kangasmetsämaastossa. Kun kysyin, milloin voisin odottaa hoidosta tuloksia eli vaivojen ja kipujen häviämistä, sain kuulla, että noin puolentoista vuoden kuluttua alkaisin olla jo jonkinlaisessa kunnossa. Tyhmempikin ymmärtää, että oloni ei ollut kovin luottavainen eikä ainakaan hilpeä, kun poistuin vastaanotolta rahapussi lähes sata euroa kevyempänä kuin tullessa.