Hiljainen oli tunnelma mustassa autossa, kun Punahilkka ja Susi sillä hotellille ajoivat. Kummallakaan ei tuntunut olevan sen paremmin kysyttävää kuin selitettävääkään. Ihan näin vähällä ei Punahilkka kylläkään uskonut asiasta selviävänsä, mutta ei ruvennut herättelemään nukkuvaa karhua niin kauan kuin se vielä unessa oli. Ehtisihän tuota myöhemminkin erilaisia sanakäänteitä sorvata ja itseään jollakin sanalla puolustella, jos se tarpeen olisi.

Sviittiin päästyään avasi Susi sitten sanaisen arkkunsa. Ensin hän halusi tietää, miksi Punahilkka oli yksin lähtenyt seikkailemaan vieraaseen ja vähän vaaralliseenkin ympäristöön jättämättä edes mitään sanaa Sudelle aikeistaan. Se oli Suden mielestä melkoista ajattelemattomuutta. Tajusiko Punahilkka ollenkaan, kuinka huolissaan Susi oli ollut, kun ei löytänytkään Punahilkkaa sviitistä eikä tämä vastannut edes hänen viesteihinsä?

Mitä ihmettä oikein oli liikkunut punaisen hilkan alla, kun se tuollaisia temppuja oli pistänyt tekemään? Susi oli pitänyt Punahilkkaa järkevänä hilkkana, hiukan vallattomana ja uteliaana kyllä, mutta ehdottoman järkevänä. Nyt tämä oli tempauksellaan saattanut vaaraan ensin itsensä, myös Suden ja ennen kaikkea heidän suhteensa.

Sillä kai Punahilkkakin tajusi, että jostain kautta iltapäivälehdistö kyllä saisi tapahtumista vihiä, ja sitten asiaa riepoteltaisiin kukaties viikkokausia lehdissä. Paremman tiedon puutteessa kelpaisivat kyllä kaikki luulot ja vihjauksetkin muka tositapahtumina. Ja mikä oikein oli tämä irokeesisusi? Oliko hän Punahilkan vanha tuttavuus, vai mistä hän yhtäkkiä oli ilmestynyt pelastavan ritarin lailla Punahilkkaa auttamaan? Oliko hän luotettava? Mahtaisiko hänen kauttaan vuotaa tietoja ja vihjeitä lehdistölle? Ja miksi Punahikka oli sutta suudellut?

Paljon muutakin kyseli Susi, ja Punahilkka kuunteli yrittämättä kertaakaan keskeyttää. Kun sitten vihdoin sai suunvuoron, aloitteli hän vastailun varsin varovaisin sanakääntein.