Mitäpä olisi Suomen suvi ilman kesäteatteria? Näytelmätarjonta alkaa olla varsin monipuolinen, ja tuntuu siltä, että kesäteatteri nostatetaan kohta jo vaikka väkisin joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Ja mikäpä siinä: kauniita, kesäisiä maisemia rakkaassa Suomenmaassa riittää, eikä innokkaista harrastajistakaan tunnu puutetta olevan. Jos katsojiakin vielä saadaan houkuteltua paikalle, ja ilmojen haltija on suosiollinen edes joka toisella esityskerralla, voi moni teatteripiiri olla tyytyväinen kesän saldoon ja suunnata luottavaisena katseensa jo seuraavaa kesää kohden.

Kuulun itsekin kesäteatterin ystäviin. Kepeät komediat ja farssit hyvin ja antaumuksella esitettyinä kirvoittavat monet hersyvät naurut ja antavat katsojille hyvän mielen, mikä lienee tarkoituskin. Moni teatteria muuten kaihtava ja sitä ehkä ”korkeakulttuurina” pitävä katsoja voi menettää sydämensä kesäteatterille niin kokonaan, että käy katsomassa kaikki lähipaikkakunnilla esitettävät kesänäytelmät, jotkut jopa useampaan kertaan.

Unohtaa ei sovi myöskään vakavahenkisempiä näytelmiä, joilla niilläkin on oma paikkansa kesätetteritarjonnassa, vaikkeivät ne yleensä mitään huikeita katsojalukuja kerääkään.

Mutta mitä kaikkea sitten kesä- ja harrastajateatterin nimissä lavalle ja esitettäväksi tuotuna on hyväksyttävä? Voiko katsoja vaatia oikein mitään? Ovathan työn tehneet harvalukuiset, mutta sitäkin innokkaammat harrastajat alkeellisissa olosuhteissa, säiden armoilla, tiukan aikataulun puitteissa, omalla vapaa-ajallaan kukaties kesälomansakin teatterin alttarille uhraten.

Onko katsojalla oikeutta 10 euron tai sitä hiukan kalliimpaa pääsylippua vastaan odottaa näytelmältä hyvää käsikirjoitusta, ohjausta, näyttelijätyötä, visuaalista toteutusta? Onko hänellä oikeus toivoa ja luottaa siihen, että katsomosta poistuessaan hän ei lähde sieltä vihaisena, tympääntyneenä, pitkästyneenä tai loukkaantuneena itsensä tai jonkun toisen puolesta, vaan iloisena, hymy suupielissä karehtien, tyytyväisenä, uusia, avartavia ajatuksia saaneena ja haluten kertoa kokemuksestaan muillekin.

Näin pitäisi olla ja useimmiten toki onkin. Silti voi joskus käydä niin, että kokenutkin esittäjä- ja näyttelijäkaarti alittaa riman roimasti suorastaan katsojia aliarvioiden. Näin kävi eräässä eteläsuomalaisessa kesäteatterissa, jossa esitettiin omista riveistä lähteneen käsikirjoittajan näytelmä. 

Syitä tällaisiin rimanalituksiin voi olla useita. Puheena oleva esitys sortui kehnoon käsikirjoitukseen, jonka puutteita ei teatterin muillakaan keinoilla enää pystytty paikkaamaan. Kaksinäytöksisessä näytelmässä, kumpikin puoliaika kestoltaan noin 45 minuuttia, olisi ollut aineksia tuskin yhteen näytökseen. Mutta ajatellen sitä, että väliaikatarjoilut tuottavat huomattavan osan kesäteattereiden tuloista, oli kaksi näytöstä tietysti saatava kasaan, vaikka mitään sanottavaa ei enää olisi ollutkaan.

Niinpä toinen puoliaika sitten täytettiin yleisöä kosiskelevilla, stereotyyppisillä kohtauksilla, joilla ei ollut minkäänlaista yhtymäkohtaa näytelmän varsinaisen aiheen kanssa. Esitystä kaiken aikaa vaivannut tapahtumattomuus ja paikallaan polkeminen korostuivat entisestään toisessa näytöksessä. Muutaman saman sanan toistaminen kun ei oikein vie esitystä millään tavalla eteenpäin. Jopa näyttelijätyö kärsi takuuvarmasti sanomisen puutteesta.

On hyvä ja hieno asia, että oman paikkakunnan ja teatterin kasvatit pääsevät kokeilemaan siipiään myös käsikirjoituspuolella. Onhan se luultavasti myös taloudellisesti kannattavaa. Jostain on aina aloitettava, eikä kukaan liene seppä syntyessään. Harjoitusta tarvitaan kuitenkin vielä paljon, mutta sinnikkäällä työllä ja nöyrällä otteella voi tämänkin näytelmän käsikirjoittaja päästä vielä pitkälle.

Kokemus oli opettavainen ja valaiseva myös katsojalle. Ensimmäistä kertaa teatterin katsomossa istuessani tulin ajatelleeksi yleisön vastuuta. Olipa kyse sitten kuinka pienestä ja kuinka pienellä porukalla tai budjetilla toteutetusta projektista tahansa, ei voi olla kenenkään etu se, että huonosti toteutetun työn puutteet ja epäkohdat suomalaiskansalliseen tapaan painetaan villaisella ja annetaan anteeksi. Muualla maailmassa olisi yleisö jo äänestänyt jaloillaan tai ainakin jollain muulla tavalla osoittanut, ettei se nyt saanut kokea sitä teatterinautintoa, jota se oli tullut hakemaan. Joskus vain on uskallettava nähdä ja sanoa, että keisarillapa ei taidakaan olla vaatteita.