Vielä riitti viimeselleki päivälle kyläpaikkoja. Nymmää pysyttelin kumminki vaan lähitienoilla. Ensin mää menin käymään vanhassa kotonani. Sitä asuttaa nykysin mun kaksosvelijeni perheineen, vaikka lapset alakaaki olla jo aikuisia, ja nytki kotona oli kesälomalla enää nuorin kolomesta lapsesta. Velipoika oli töissä, niin että sitä mää en nähäny ollenkaan, mutta sen emännän kans mää haastelin pitkät tovit ja kahavitki ryystettiin, kasvihuone tarkastettiin ja pihapiiri kierrettiin

Sillon ku määki vielä olin kotona, meillä oli lehemiä ja muitaki elukoita. Velipoika jatko talonpitoa, kun meijän vanhemmat ei enää jaksanu. Mutta se oli aika kovaa hommaa sellasella pienellä maatilikulla. Molemmat, velipoika ja sen emäntä sairastu, ja elukat oli laitettava pois. Nyt emäntä on jo eläkkeellä vaivojesa takia, vaikkei se oo vielä palijo yli viijenkymmenen. Velipoika koulutettiin uuteen ammattiin, ja se teköö nyt niitä töitä aina ku niitä sattuu olemaan. Tällä kertaa taas oli.

Aina ku mää käyn tuolla vanhassa kotonani, niin monenlaisia muistoja nousoo mieleen. Ny ku olin yksikseni liikkeellä, niin mää kiersin vanhan tien kautta. Maisemat on palijo muuttunu vuosikymmenten aikana, mutta samat vanhat talot seisoo aina vaan paikollaan, ja on sinne noussu uusiaki taloja.

Siinä ajellessani mulle palas mieleen ne ajat, ku vielä kouluun kulin sitä vanhaa tietä myöten. Sillon lapsen silimin katottuna kaikki tuntu olevan niin suurta, korkeaa ja paikat oli kaukana toisistaan. Ny jo aikaa sitte on kaikki mäinnyppylätki pienentyneet ku pyy maailmanlopun eellä ja välimatkat on tosi olemattomia.

En tiijä mistä johtuu seki, että mää oon jo usean vuojen ajan nähäny unia noista paikoista. En niinkään niistä entisistä kotipaikosta, vaikka kyllä joskus niistäki, mutta niistä koulumatkan varrelle jääneistä paikoista. Aina ku mää käyn kotipuolessa, mää luettelen muille, että tuosta ja tuostaki paikasta mää oon äskettäin nähäny unta. Ne nähyt unet palautuu elävästi mun mieleen aina ku mää nään niitä paikkoja. On se kumma tuo ihimisen mieli.

Illansuussa me käytiin siskon kans vielä yhen serkun luona. Se asuu yksinään, on asunu jo kohta kolomekymmentä vuotta. Se on nimittäin naimaton naisihiminen ja sen äiti, mun täti, kuoli noin kauan aikaa sitte. Yks veli tällä serkulla on ollu, mutta seki on jo mullissa.

Ku mää olin laps, niin tämä tätilä oli meille oikeen semmonen suosikkipaikka. Ei sinne ny mahottoman usein päässy, mutta se oli kumminki niin lähellä, että sinne saatto mennä omin nokkineenki. Joskus koulumatkallaki me poikettiin sinne käymään.

Täti oli ompelija ammatiltaan. Se oli jääny nuorena leskeks ja niijen elämä oli aika kovaa ja köyhää. Mutta täti oli ystävällinen, huumorintajunen ja mukava ihiminen. Mulla on semmonen mielikuva, että kaikki ihimiset tykkäs siitä.

Mutta ku se oli kiltti, niin sitte jotku muualla asuvat sukulaiset esimerkiks käytti sitä hyväkseen. Ne saatto tulla koko kesälomasa ajaks asumaan tätilään, vaikka siinä oli pienet ja ahtaat tilat. Siitä ne sitte teki retkiään eri paikkoihin lähiseuvuille, mutta täti oli se jonka luona asuttiin ja syötiin tätin laskuun. Joskus myöhemmin täti ja sitte tää serkku kertovat, että heille jäi aina iso ruokalasku maksettavaks vieraitten jäliltä. Sitä ne sai maksaa pitkälle talaveen asti.

Tällä kertaa ei noita asioita muisteltu, mutta kaikenlaista muuta muisteltavaa ja puhuttavaa kyllä piisas. Mulle palautu mieleen asioita, paikkoja ja ihimisten nimiä, joita mää en oo muistanu vuoskymmeniin. Ja taas tuli mieleen, että olis pitäny kirijottaa asioita ja tapahtumia muistiin sillon, kun äiti ja isä vielä eli. Nyt se on myöhästä. Kaikki on enää hataran muistitievon varassa.