Nyt minulla on kuitenkin kesäloma, joka sekin vasta aluillaan, joten voin heittää hyvästit sunnuntai-iltapäivän ja -illan työhönpaluuahdistukselle. Tuntuu taivaallisen ihanalta ajatella, että ajatuksia ei tarvitsekaan kääntää huomiseen töihinlähtöön ja huomisen töihin, vaan voin kaikessa rauhassa jatkaa viikonlopun viettoa parhaaksi katsomallani tavalla. Ah, tätä lomalaisen onnea!

On se vaan ihmeellistä, miten pienet asiat saavat ihmisen hyvälle mielelle. Tänään voin oikein kädestä pitäen onnitella ja kiittää itseäni, sillä sain kuin sainkin lähes kaikki aikomani työt tehdyiksi, vaikka niiden aloittaminen oli kuin tervan juontia. Lattiat tulivat pestyiksi ja puhtaat matot niille levitetyiksi.

Parveke ei vielä tänään saa kasvejaan, sillä haluan ensin suihkuttaa ne pölyistä puhtaiksi ja vasta sitten siirtää kesän viettoon ulkoilmaan. Se työ saa jäädä huomiselle, sillä täytyyhän jokaiselle päivälle olla jotakin tekemistä laiskottelun ja kirjoittamisen vastapainona.

Koska olin suunnitellut siivoavani tänään loppuun, olisi asia jossakin sisikunnassa korventanut, ellen niin olisi tehnyt, vaikka kuinka olisin ajatellut, ettei se niin päivän päällä ole. Ei toki olekaan, mutta tällaisen luonteen kuin minulla on, on vaikea antaa myönnytyksiä jo päätetyistä asioista. Onneksi elämä on koulinut minua sen verran, että on ollut pakko oppia jo vähän armahtamaan sekä itseään että muita.

Itsensä armahtaminen tuntuu olevan hyvin vaikea taito. Onkohan sillä jotakin tekemistä jäyhän kansanluonteemme ja luterilaistopeliaanisen kulttuuriperintömme kanssa? Mehän olemme mestareita työn ja raatamisen korostuksessamme, kaiken ilon kieltämisessämme ja oman kuin myös toisten arvon ja tavoitteiden vähättelyssä.

”Suomalaisella sisulla mennään vaikka harmaan kiven läpi. Mikä kerran on päätetty, siitä pidetään kiinni, vaikka henki menisi. Koettelee, vaan ei hylkää herra! Ota oppisi ahkeralta muurahaiselta, älä kevytkenkäiseltä heinäsirkalta. Työ ensin, huvi sitten, (jos sittenkään). Mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjännaurajasta. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa”.

Siinä muutamia elämänohjeita, joita varmasti vieläkin kuin huomaamatta siirrämme jälkipolville. En tarkoita, etteivätkö ne sisältäisi paljon viisuttakin, joka edelleen on käyttökelpoista. Mutta useimmista niistä henkii ankea, perusnegatiivinen asenne, joka kuuluttaa, että elämän kuuluukin olla ilotonta raskasta raatamista, jota ei saa keventää millään keinolla, ettei vain menettäisi taivasosuuttaan. Liian korkealle ei kannata yrittää. Sieltä tulee kolisten ja neulaset takapuolessa alas.

En myöskään ihannoi nyky-yhteiskunnan ”kaikkimullepianhetinytilmanvaivannäköä” -asennetta. Ihmisinä meillä on sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Itse ajattelen, että velvollisuudet tulevat ensin ja oikeudet ovat kuin palkkaa täytetyistä velvollisuuksista. Mutta jos velvollisuuksista muodostuu raskastakin raskaampi taakka, jonka alle sen kantaja uupuu vaatimusten ristipaineessa, ollaan hakoteillä.

Silloin tarvitaan itsensä armahtamisen kykyä ja taitoa. Usein vain käy niin, että ihmisen on käytävä jollakin lailla pohjalla, ennen kuin hän tajuaa, että elämää on alettava elää toisin, jos mielii siitä nauttia. Pohjalla on jokaisen käytävä ihan itse, vasta sitten voi ehkä ymmärtää, että muutosta tarvitaan, ja että se on mahdollinen.