Elämää elettiin taas eteenpäin. Soile kävi töissä, mutta Mikko oli jäänyt jo eläkkeelle, kun työpaikalla alkoivat puhaltaa saneerauksen tuulet. Lapsi kasvoi, ja yhä Soilesta tuntui, että hänellä olisi äidinrakkautta tai ainakin huolenpitoa ja välittämistä jaettavaksi muillekin. Lisäksi hänelle oli tullut kuin pakkomielteeksi saada omalle lapselleen edes sisaruksenkorvike, kun ei biologista sisarusta voinut tälle antaa.

Taas tulivat tyttären kummit hätiin. He olivat aikoinaan omien lastensa ollessa pieniä toimineet tukiperheenä. Käytännössä se tarkoitti sitä, että eräs lastenkotiin sijoitettu, huostaan otettu sisaruspari tuli suunnilleen kerran kuussa viettämään viikonloppua ns. normaaliin perheeseen. Tällainen toiminta oli jatkunut usean vuoden ajan ja toiminut hyvin. Vieläkin sisaruksista tyttö oli silloin tällöin yhteydessä tukiperheeseensä, vaikka oli jo aikuinen.

Taas Soile aloitti uuden soittokierroksen. Tällä kertaa kohteena olivat lähialueen lastenkodit. Kun Soile esitti asiansa, ei toisessa päässä tiedetty mitään tällaisesta mahdollisuudesta. Lastenkodissa asuvilla lapsilla ei kuuleman mukaan ollut tapana vierailla viikonloppuisin kuin korkeintaan omien vanhempiensa tai muitten sukulaistensa luona. Mihinkään ”vieraisiin” perheisiin ei heitä laskettu.

Soile alkoi olla jo aivan epätoivoinen. Joka paikasta sai lukea ja kuulla, miten huonosti olivat asiat monilla niin kotimaassa kuin ulkomaillakin asuvilla lapsilla. Hyväosaisia ihmisiä kuulutettiin hätiin ja auttamaan. Kun joku sitten aivan pyyteettömästi apuaan tarjosi, ei hänen avuntarjoustaan noteerattu mitenkään. Kaikki tyssäsi aina byrokratian kiemuroihin, lainsäädäntöön tai yksinkertaisesti vain vanhoihin käytäntöihin.

Jostain sai Soile sitten kuulla, että sosiaalitoimi kaipasi tukihenkilöitä sellaisille kotonaan asuville lapsille, joiden vanhemmilla oli vaikeuksia yksin selviytyä lasten kasvatuksesta. Kyseessä saattoi olla yksinhuoltajaäiti, lievistä mielenterveysongelmista kärsivä vanhempi tai perhe, jossa joku tai jotkut lapset oirehtivat perheessä olevien ongelmien vuoksi.

Tukihenkilötoimintaa ei ollut mitenkään tiukasti ohjeistettu, vaan sen oli tarkoitus muotoutua aina tapauskohtaisesti sopivaksi. Tapaamiset saattoivat olla säännöllisiä tai sitten aivan satunnaisia sen mukaan, miten se osapuolille parhaiten soveltui.

Haa, siinäpä sopiva keino auttaa hädänalaisia lapsia ja samalla heidän vanhempiaan! Ei tarvittu mitään vuosikausien sitoutumisia, ei kyselty ikää tai ainakaan siitä ei tehty kynnyskysymystä ja autettavia löytyi läheltäkin. Lisäksi saisi omakin tytär mahdollisesti seuraa ja jonkinlaisen korvikkeen puuttuvalle sisarukselle.

Kuulemastaan innostuneena tarttui Soile taas kerran puhelimeen sosiaalityöntekijöille soittaakseen ja asiasta selvää ottaakseen, ja kuinkas sitten kävikään…?