Nyt on sitte joulun aatonaatto. Mää heräsin jo tosi aikasin, vaikkei mulla oo mihinkään kiire. Kello tais käyvä vasta puolta nelijää, ku mää jo luulin, että se on vähintääki seittemän. Käväsin yläällä ja menin sitte vielä sänkyyn, mutta ei se uni enää tullu. Tunnin päästä mää sitte nousin. Mun olakapäätä ja käsivartta pakotti niin, että pakko oli nousta ylös ottamaan roppeja.

Mää en ymmärrä, mikä tuossa mun oikeassa olokapäässä oikeen on. On se ennenki ollu kipeä, mutta mää sain sen sillon asettumaan, ku siskon kehotuksesta söin ite itelleni määräämän kuurin tulehuskipulääkkeitä. Sillon kipu oli sellasta, että päivällä ja yläällä ollessa siitä ei tienny mitään, mutta ku mää menin sänkyyn, niin olokapäätä alako pakottaa. Nukkumisesta ei tahtonu tulla mitään. Mutta niin ku mää sanon, sillon se asettu lääkkeillä ja on siitä asti ollu kunnossa.

Pari viikkoa sitte olokapää ja koko käsi kipeyty uuvestaan. Syytä en tiijä. Mihinkään mää en sitä oo tietääkseni loukannu, se ei oo revähtäny eikä muuta semmosta. Mutta kipeä se on, nyt vielä kipeämpi ku sillon aikasemmin. Kipu tuntuu pakotuksena ja jomotuksena melekeen koko ajan, mutta varsinki, ku käy pituuvelleen. Sopivaa asentoa on ihan mahoton löytää. Sen päällä ei voi maata, mutta muissa asennoissa tuntuu, että se painaa ku lyijy, ja sitä pakottaa kaiken aikaa.

Illallakaan mää en saanu unta, ennen ku kävin ottamassa roppia. Otin kaks meleko vahavaa taplettia ja sitte mää oonki nukahtanu. Äskön mää otin viimesen kipulääkkeen, niin että mun on tänään mentävä sitte apteekin kautta, jos jotenki meinaan selevitä joulunpyhistä. Ikinä ennen ei kipu oo haitannu esimerkiks mun kirijottamista, mutta ny se tuntuu siinäki. Kauheaa, jos käsi kipeytyy niin, etten voi enää kirijottaa!

Tämmösessä pienessä kerrostalossa, jossa mää asun, on meleko hilijasta aina ja varsinki näin aikasin aamulla. Ihimiset nukkuu, ne jotka unta saa. Ne, jotka ei saa, touhuaa hilijakseen jotaki, mutta mitään ääniä ei kuulu. Mun alakerrassa asuu nuori perhe, johon synty joulukuun alussa kaksoset. Sieltä joskus kuuluu vähä vauvan itkua, mutta ei se mua häirihte. Vauvelit rauhottuu aina heti, ku ne on saanu ruokaa ja kuivat vaipat. Mitään jatkuvaa itkemistä se ei oo.

Niin, nyt on aatonaatto. Sillon ku mää olin vielä naimisissa, oli tämä päivä yleensä se kaikkein kiireisin ja raskain joulunaluspäivä. Mulla oli tapana siivota vasta aatonaattona, ja ku sen teki oikeen perusteellisesti, niin saihan siinä aikaa kulumaan. Nyt oikeen naurattaa se kaikki turhanpäivänen hössötys. Oliko ne joulut kumminkaan niin kaksisia, vaikka mää näin kauheasti vaivaa niijen eteen. Ei olleet!

Mulle oli varmasti jo kotoa tarttunu semmonen siivousvimma, että joka paikan piti kiiltää, ku joulu tuli. Omassa talouvessani mää pijin kiinni samasta periaatteesta, ja kun mies vielä sopivasti syyllisti tekemättömistä töistä, niin kierre oli valamis. Ei mun mies kumminkaan ikään auttanu mua näissä siivoustöissä, vaikka oli kyllä huomauttelemassa, jos joku paikka oli vielä kuuraamata.

Kyllä mää oon ollu hullu, ku oon asettanu itelleni semmosia paineita ja vielä hullumpi, ku oon suostunu toisten asettamiin paineisiin. Nyt mää oon päässy tuosta hulluuvestani, ja täytyy sanoa, että se tuntuu ihanalta. Varmaan mää sillon avioliiton aikaan typeryyksissäni ja lapsellisuuksissani aattelin, että mies mua kiittää, ku mää oon niin ahkera ja ripeä. Katin kontit! Mitä enemmän mää tein, sitä enemmän multa vaajittiin. Ja kiitoksesta oli turha haaveillakaan.

Kyllä mää sen sitte jossaki vaiheessa itekin näin ja ymmärsin ja alon pikku hilijaa vähentää töitäni, mutta vaikeaahan se oli, ku oli totuttanu ihtesä ja toiset siihen, että aina kaikki tuli tehtyä. Viime syksynä mää kuulin, että mun entinen mies oli kehunu mun ripeyttä ja joutusuutta jolleki ja sanonu jopa, että tais pitää mua liian kovilla töijen suhteen.

Arvatkaa, tuntuko mukavalta kuulla semmosta jäläkikäteen? Ei tuntunu! Palijo mukavampaa ois ollu, jos kiitoksen sanan ois saanu aikanaan. Jos ees joskus ois toisen suusta saanu kuulla olevasa jossaki hyvä. Tuli ihan mieleen hauvalla annetut kehut kuolleille. Jokainenhan on hyvä kuoltuaan, mutta kenen mieltä semmonen lämmittää? Ei enää kenenkään.

Onneks mää ite alon tajuta, että mun on vaan alettava uskoa ihteeni ja siihen, että mää oon ihimisenä ihan kelevollinen. En muita parempi, mutta en kyllä yhtään huonompikaan! Mies vaan oli ainasella mollaamisellaan saanu mut luulemaan, etten mää oo mitään. Mutta sehän sillä oli tarkotuskin. Se luuli pystyväsä sillä keinon pitämään mut nöyränä ja siinä näkymättömässä kahaleessa, jonka se mun kaulaan oli sitonu.

Mutta väärin luuli. Ja tässä mää ny oon vapaana ja onnellisena! Emmää oo menneistä katkera. Ne on taakse jääneitä asioita. Eteenpäin mää katon, mutta on hyvä muistaa, että nykysyyvellä on pohoja menneisyyvessä. Se on kumminki vaan pohoja ja tausta tälle hetkelle, tarpeellinen kasvupaikka ajallaan. Siitä kannattaa ottaa oppia, mutta ei sen saa antaa heittää synkkää varijoa tämän hetken ja tulevaisuuven päälle.

Ei tästä postauksesta tämmönen pitäny tulla, mutta tulipahan vaan. Mää taijan kumminki vielä illalla kertoa, mitä muuta mun aatonaattoon on kuulunu.