Pekka odotteli Liisan viestiä kopolla kourin mieli jännittyneenä. Sisimmässään hän oli varma, ettei Liisa voisi olla hänelle vastaamatta, ja viestin sisällön ja sävynkin oli hän aavistavinaan etukäteen.

Mielikuvituksessaan eteni Pekka jo hyvän matkaa eteenpäin yhteisellä taipaleella. Hän kuvitteli, millainen olisi ensitapaaminen. Käsi kädessä he Liisan kanssa kuljeskelisivat puistossa ja kertoisivat toisilleen kaiken. Romanttisesti kynttilänvalossa ja takkatulen loisteessa viiniä siemaillen ja musiikkia kuunnellen he keskustelisivat henkevästi, ehkä jopa suutelisivat, mutta sen pitemmälle ei tietenkään mentäisi ensimmäisellä kerralla.

Vaikka Pekka tunsi olevansa viriili mies ja piti seksiä tärkeänä miehen ja naisen välisessä suhteessa, ei hän halunnut oikopäätä rynnätä sänkyyn. Ensin olisi tutustuttava kunnolla henkisellä tasolla, vasta sen jälkeen olisi fyysisen puolen vuoro. Pekka malttaisi kyllä odottaa, ja jotenkin hänestä tuntui, ettei Liisakaan haluaisi hätiköidä fyysisen suhteen luomisessa. Pekka tunsi olevansa kuin teini-ikäinen, joka jännittyneenä odottaa ensitreffejään.

Pekka oli hypätä innostuksesta kattoon, kun hän sitten jo seuraavana päivänä huomasi Liisan vastanneen. Kesken työpäivän oli hän pujahtanut deittisivulle vilkaisemaan, oliko postia tullut. Liisan vastaus tuntui niin tärkeältä ja merkitykselliseltä, ettei Pekka halunnut ryhtyä avaamaan viestiä työpaikallaan, jossa aina tuli jotakin keskeytystä. Hän päätti odottaa työpäivän päättymiseen asti ja vasta kotona kaikessa rauhassa syventyä tähän tärkeään viestiin.

Viimeiset työtunnit kuluivat kuin matelemalla. Pekka vilkuili kelloa, vastaili hajamielisesti työtovereiden kysymyksiin ja oli kuin kissa pistoksissa. Ajatukset askartelivat taukoamatta avaamattoman viestin kimpussa. Ja taas alkoi mielikuvitus lentää. Entä jos Liisa ei tuntisikaan samoin kuin hän? Jospa tämä nauraisi hänen avoimuudelleen ja pitäisi häntä naivina tai yksinkertaisena? Ei, niin ei voinut käydä. Liisan piti tajuta, miten tosissaan hän oli. Ei kai kukaan voinut vastustaa näin rehellistä ja aitoa ihmistä? Pekan mieli kallistui vuoroon ei-, vuoroon kyllä -puolelle.

Onneksi työpäivä vihdoin loppui. Pekka kiirehti kotiin tuhatta ja sataa. Edes takkiaan ei malttanut hän riisua, niin kiire oli hänellä avaamaan Liisalta tullut viesti. Suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän lyhyen viestin oli lukaissut läpi. Vaikka hän luki lukemasta päästyään, pysyi viestin sisältö samana: Liisa ei tuntenut samoin kuin hän eikä ollut kiinnostunut Pekan kaltaisesta miehestä. Nyyhkytys ravisteli Pekan koko kehoa, kun hän lopulta alkoi tajuta, mitä viestissä olleet sanat tarkoittivat. Unelmien korttitalo luhistui hetkessä muutaman rivin vaikutuksesta. Murhemielin sulki Pekka koneen. Ei Liisaa, ei siis muitakaan.

Sinä iltana joi Pekka itsensä humalaan. Koko elämä tuntui romahtaneen kasaan, millään ei ollut mitään merkitystä. Pekka tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kaikki olivat hänet hylänneet, hänestä ei ollut mihinkään. Miksei Liisa antanut hänelle edes mahdollisuutta? Mitä virkaa oli Pekan elämällä? Loputonta yksinoloa, rukkasia sieltä ja täältä. Mitä vikaa hänessä oikein oli?

Näihin kysymyksiin Pekka lopulta nukahti. Hän nukkui raskasta humalaisen unta aamuun asti. Kun aamu valkeni, oli Pekalla pahemman puoleinen krapula, niin henkinen kuin fyysinenkin. Sen enempää ajattelematta soitti hän työpaikalleen ja ilmoitti olevansa sairas. Sitten hän käänsi kylkeä ja vaipui taas uneen…