Kun Soile nyt oli muuttanut uudelle kotipaikkakunnalle, piteni hänen työmatkansa huomattavasti. Mutta ei hätää! Ajokortti piti saada heti loppiaisen jälkeen ja mikäs sitten olisi huristellessa pitkin talvisia maanteitä vaikka miten monta sataa kilometriä.

Näin ajatteli ilmeisesti Mikko, mutta Soilea hirvitti. Hän ei tuntenut itseään mitenkään varmaksi ajajaksi, ja Mikon ”opetus” oli saanut hänet entistä epävarmemmaksi. Kaiken kukkuraksi kelit äityivät todella talvisiksi eikä dieselkäyttöiseen autoon sopivaa arktista polttoainetta tahtonut saada mistään. Mukavalta ei tuntunut sekään, että työpäivä pitenisi entisestään. Junan ja bussin sijasta Soile istuisi nyt omassa autossa vastaamassa itse liikenneturvallisuudestaan.

Ei hyvältä näyttänyt, mutta ei ollut Soilella ketään, jolle huolensa olisi purkanut. Mikolle hän ei voinut pelostaan mainita. Siitä olisi seurannut pelkkää ivaamista ja vähättelyä. Taas kerran turvautui Soile siihen apuun, jonka hän myöhemminkin elämässään parhaaksi avuksi huomasi. Soile sulki pelkonsa ja arkuutensa jonnekin pois ja päätti luottaa itseensä. Muuta ei ollut, mihinkään muuhun ei voinut tukeutua.

Noin tehdessään Soile kyllä kasvoi taas, mutta nykyjärjellään ajatellessaan on hän sitä mieltä, että hänen olisi silti pitänyt saada kertoa tunteistaan ja peloistaan Mikolle. Soile oli suunnittelemassa yhteistä elämää miehen kanssa, johon hän ei voinut luottaa, joka käyttäytyi arvaamattomasti, joka ei hyväksynyt eikä ymmärtänyt pienintäkään heikkoutta tai epävarmuutta. Miten saattoi Soile olla niin tyhmä? Miksei hän nähnyt, mitä oli tekemässä? Miksi hän otti kannettavakseen kaiken, mitä Mikko keksi hänen päälleen syytää? Mikä ihmeen Jeesus hän oikein kuvitteli olevansa?

Ei Soile tyhmä ollut, ei myöskään sokea. Mutta hän oli nuori, kokematon, epävarma, rakastunut, miellyttämishaluinen ja päättänyt omalta osaltaan tehdä kaikkensa, jotta avioliitto Mikon kanssa onnistuisi. Ei hän silloin voinut käsittää, että uhrautuminen ja itsensä ja omien tarpeittensa ja oikeuksiensa kieltäminen oli tuhoon tuomittua toimintaa.

Lähdettyään tälle tielle ei Soile enää voinut perääntyä. Tai olisi toki voinut, mutta se olisi tiennyt pikaista avioeroa. Sitä ei Soile halunnut, sillä kaiken kukkuraksi oli hän vielä perfektionismiin taipuvainen, joka jotakin alettuaan saattoi sen katkeraan tai vähemmän katkeraan loppuunsa vaikka hammasta purren.

Jälkiviisauden suomalla oikeutuksella on helppo arvostella Soilea ja nähdä, missä mentiin vikaan heti alkumetreillä. Kuitenkaan se ei ole koko totuus. Onko sellaista edes olemassa? Mikä olisi toisin, jos Soile itse olisi tajunnut saati myöntänyt, millaiseen mieheen ja elämään hän oman elämänsä oli sitomassa?

Varmasti monikin asia olisi toisin, paremmin tai huonommin, mutta silloin olisi tämä tarina jäänyt kertomatta. Nyt se sen sijaan jatkuu niistä lähtökohdista, joita elämä Soilen ja Mikon taipaleelle tässä vaiheessa asetteli…