Leena sulkee silmänsä. Kuumat kyyneleet alkavat valua hiljalleen pitkin kalvakoita poskia pielukselle kastellen sen kohta märäksi. Leena antaa niiden valua. Keneltä hänen niitä pitäisi peittää? Ei keneltäkään! Huoneessa ei ole muita, ja vaikka olisikin, tuntuu Leenasta siltä, että koko maailman pitää saada nähdä ja tietää, miten hän suree pikkuista vauvaansa, jota ei koskaan ehtinyt edes elävänä nähdä.

Itku ja nyyhkytykset vavisuttavat Leenan hentoista kehoa. Jokainen liike ja nyyhkäisy tuntuvat kivunvihlaisuina myös vatsassa, mutta niitä kipuja suurempi on kipu, joka kaihertaa Leenan sydäntä. Vähitellen Leenan nyyhkytykset vaimenevat, ja kyyneleet lakkaavat vuotamasta. Jotenkin Leenasta tuntuu, että kyynelten mukana on valunut pois suurin osa kivusta ja ahdistuksesta, jotka äsken pakahduttavina möykkyinä täyttivät hänen rintansa.

Mutta suru jää. Se jää suurena möykkynä Leenan sydämeen, eikä Leenalla ole aavistustakaan, kuinka kauan se siellä asuu. Mutta hänen äsken tuntemansa epätoivon ja suoranaisen pelon tilalle on nyt asettunut varmuus siitä, että hän selviää. Kipu, suru, tuska, kauhu, pelko: kaikki nuo ahdistavat ja päälle hyökyvät tunteet, jotka äsken tuntuivat musertavan hänet alleen, painuvat nyt ainakin hetkellisesti jonnekin taka-alalle, ja Leena päättää taistella. Hän taistelee itsensä ja kuolleen pienokaisensa puolesta. Hän taistelee vielä syntymättömien lastensa puolesta. Ja ennen kaikkea hän taistelee kaikkien niiden naisten puolesta, jotka joskus ovat kokeneet tai joskus tulevat kokemaan samanlaista kuin hän.

Ei taistelutahto kovin voimakkaana Leenassa herää, vielä. Ei hän taida sen heräämistä edes itse tajuta. Ensin hänen on saatava itsensä kuntoon ja terveeksi. Jotenkin hän ymmärtää, että hänellä on edessään kovat ajat. Hänen on kohdattava Kalle, vihitty miehensä. Miten hän Kalleen tästedes suhtautuu? Ja miten Kalle suhtautuu häneen ja siihen, mitä lapselle on tapahtunut?

Monenlaiset ajatukset alkavat risteillä Leenan päässä. Kaikki tuntuu niin sekavalta. Mitä hänen oikein pitäisi tehdä ja mihin ryhtyä, kun voimat aikanaan alkavat palautua? Onneksi armelias uni vapauttaa Leenan näistä piinaavista ajatuksista, ja hän nukahtaa. Kun Leena seuraavan kerran avaa silmänsä, seisovat vuoteen vierellä hänen vanhempansa ja kotikylän kohta eläkkeelle jäävä, Leenallekin entuudestaan tuttu poliisi…