Vihdoin viimein illan jo hämärtyessä pääsin tien päälle. Koti ei nyt aivan tiptop kuntoon jäänyt lähtiessäni. Puolikuivia vaatteita roikkui siellä täällä, vuode oli myllätty ja ilman lakanoita. Olin myös aikonut imuroida, koska pyhä oli tulossa, mutta nyt saivat villakoirat vapaasti juoksennella huushollissa ilman pelkoa joutumisesta imurin ahneeseen kitaan. Aiemmassa elämässäni olisin tuntenut suurta ahdistusta siitä, jos koti jonnekin lähtiessäni olisi jäänyt epäjärjestykseen. Alkoi vaikuttaa siltä, että olin pikku hiljaa paranemassa siitäkin taudista.

Sen sijaan, että olisin harmitellut epäsiistiä kotia, suuntasin ajatukseni tulevaan tapaamiseen. Mukava jännityksen kihelmöinti tuntui pienenä kuplintana jossakin ajatusteni perimmäisessä nurkassa. Välillä pyyhkäisi kuuma allto ylitseni, kun ajattelin tulevaa. Jos hormonilääkitykseni ei olisi ollut ajan tasalla, olisin kuumien aaltojen voinut kuvitella johtuvan vaihdevuosistani. Nyt ei siitä kuitenkaan ollut kyse.

Jännitys ja tulevan odotus saivat pienet perhoset räpistelemään hentoisia siipiään vatsanahkani alla ja nostivat kevyen punerruksen poskilleni. Ilo ja valo syttyivät silmiini, ja aloin hehkua kuin aamukasteinen ruusu, joka varovasti avasi terälehtiään nousevan auringon ensimmäisten säteiden valossa ja lämmössä.

Reitti, jota ajelin kohti saunottajaani, oli minulle entuudestaan tuttu. Tähän suuntaan olin ajellut tapaamaan jo useita deittikandidaatteja. Kaikki edelliset olivat usein lupaavan alun jälkeen päättyneet kuin kanan lento. Tästä en osannut sanoa vielä mitään. Olihan kaikki vasta edessäpäin.

Jo päättyneistä suhteista on kyllä sanottava, että huolimatta niiden lyhyydestä, olivat ne kaikki olleet omalla tavallaan mielkenkiintoisia ja hauskojakin. Ainakin sitten, kun aikaa oli hiukan kulunut, ja mahdolliset pettymysten karvaat kalkit olin saanut niellyksi. Yleisesti ottaen ei minulla ollut tapana siihen aikaan eikä nykyisinkään jäädä tuleen makaamaan ja itseäni ja huonoa tuuriani surkuttelemaan. Uutta viestiä vain bittiavaruuteen ja rohkeasti katsastamaan, mitä mielenkiintoista deittimaailmalla jatkossa olisi minulle tarjota.

Siinä alkutalven pimeitä ja lumisia teitä ajellessani palautin mieleeni kaikki ne ehdokkaat, jotka tämän tien varrelle olivat jääneet. Täällä olin kuumana kesäpäivänä kohdannut miehen, jota vieläkin muistelen haikeus rinnassani. Täällä oli asunut myös se mies, joka ahdistui tiukoista kysymyksistänia ja vietti iltansa mieluummin television kuin minun seurassani. Tätä tietä pitkin olin kesällä ajellut tuhatta ja sataa erään herran kyydissä tutkahälyttimien vinkuessa korvia vihlovasti kaiken aikaa. Ja tällä suunnalla asusteli myös se mies, joka koki, etteivät hänen voimansa riittäneet minun tarpeitani tyydyttämään.

Tätä kaikkea muistellessani hymähtelin itsekseni. Moneen soppaan olin lusikkani työntänyt, mutta kovin vähän oli lusikkaan mitään suuhun laitettavaa jäänyt. Minua alkoi naurattaa. Yrityksen puutteesta ei minua ainakaan voitaisi syyttää, jos kohta juuri mitään ei käteen ollut  jäänytkään. Mutta olipahan ainakin muistoja, joita voisin kerrata mielessäni sitten, kun keinutuolissa jossakin palvelutalossa päiviäni kuluttaisin. Tuleva ilta näyttäisi, jäisikö tästä tapaamisesta jotakin muisteltavaa. Varmasti jäisi, mutta millaista, se oli kokonaan toinen juttu.