Kun Markku syntyi, oli kuuma heinäkuinen päivä. Markku oli vanhempiensa esikoinen, ja paria vuotta myöhemmin hän sai pikkusisaren. Muita lapsia ei perheeseen sitten syntynytkään, mikä tuohon aikaan oli harvinaista. Olivathan monilapsiset perheet heti sotien jälkeen enemmän sääntö kuin poikkeus, sillä lapset nähtiin yhä omien vanhempiensa vanhuudenturvana julkisen sosiaaliturvan puuttuessa.

Markun lapsuus ei mitenkään onnellinen ollut. Isä oli ankara kasvattaja, samoin äiti, ja koivuniemen herran sivallukset paljaalla takalistolla tulivat Markulle tutuiksi jo varhain. Kummallakaan vanhemmista ei myöskään ollut kasvatusotteissaan lainkaan psykologista silmää, vaan ehdoton tottelemisen vaatimus oli tärkein kasvatusperiaate. Myös pelottelu sekä suoranainen henkinen ja fyysinen hylkääminen olivat hyviä keinoja, kun lapsiin piti juurruttaa kuria ja tottelevaisuutta.

Vaikka kasvatusperiaatteet olivat vanhemmilla kutakuinkin samansuuntaiset, eivät he muussa elämisessään ja olemisessaan mitenkään sopuisa pariskunta olleet. Jo varhain saivat lapset tottua vanhempiensa ainaiseen riitelyyn ja keskinäiseen väkivaltaan. Milloin riideltiin rahasta, milloin taas isän alkoholinkäyttö aiheutti sanomista. Mutta ei äitikään mikään pyhimys ollut. Suuttuessaan hän vähät välitti siitä, miten kotona pärjättiin, ja saattoi mitään ilmoittamatta lähteä omille teilleen päiväkausiksi. Lepyttyään hän taas palasi kotiin muina naisina tai ellei tullut itse, lähti perheen isä häntä hakemaan milloin mistäkin.

Markku varttui siis varsin ristiriitaisissa oloissa. Jo varhain hän oppi tekemään niin kuin sanottiin, sillä kapinointi ja niskurointi aiheuttivat väistämättä jonkintasoisen hylkäämisen. Valitettavasti Markku ei myöhemmin elämässään kyennyt näkemään, miten kodin kasvatusperiaatteet siirtyivät hänen omiin suhteisiinsa. Pelolla hallitsemisesta ja uhkailusta tuli myös hänen keinonsa yrittää pitää toiset itselleen alamaisina…