Kului taas aikaa kotvanen, ja toukokuu kääntyi kesäkuuksi. Punahilkan muualla asuva tytär tuli käymään äitinsä luona eräänä viikonloppuna. Silloin Punahilkka keksi, että tytär voisi ottaa hänestä muutaman kuvan, jotka Punahilkka sitten liittäisi deittisivulla olevaan profiiliinsa avaimen taakse, hänellä kun ei vielä kuvia lainkaan siellä ollut.

Näin tapahtuikin, vaikka tytär toimi valokuvaajana hiukan pitkin hampain, kun taas Punahilkka olisi poseerannut metsän siimeksessä lahonneella puunrungolla pikkuruinen kori käsivarrellaan istuskellen vaikka miten kauan. Kuvia ei kuitenkaan heti ladattu koneelle, vaan tytär sanoi tekevänsä sen vasta seuraavana päivänä omalla koneellaan. Hän sitten lähettäisi kuvat Punahilkan s-postiin. Mitkään hoputtamiset ja anelut eivät tytärtä saaneet heltymään, vaan hän sanoi tekevänsä asian sitten, kun ehtisi. Punahilkka huokaisi ja jäi odottamaan.
 
Sunnuntai-iltapäivällä tuli taiteilijasudelta yllättäen s-postia kymmenine huuto- ja kysymysmerkkeineen. Kuinka ollakaan Susi kertoi tulevansa työmatkalle Punahilkan nykyiseen kotikaupunkiin. Hän saapuisi jo sunnuntai-iltana, oli jo matkalla, ja majoituttuaan hotelliin tapaisi mielellään Punahilkan jossakin. Voisiko Punahilkalle vaikka soittaa ja kysellä tarkemmin tapaamismahdollisuudesta???????
 
Kas, kas, tuumiskeli Punahilkka mielessään. Tällä sudella taisi olla tavallista paksumpi turkki, kun eivät Punahilkan sanansäilät sitä ollenkaan tuntuneet lävistävän, vaikka äkilliset lopetukset yhteydenpidossa sellaisesta vähän olivat kielineetkin. Pitäisiköhän oikein silmästä silmään tavata tämä hallavaturkki ja sitten päättää, mikä hän oli susiaan, ja kannattiko Punahilkan ruutia häneen tämän enempää tuhlata.
 
Punahilkka ei kuitenkaan halunnut ryhtyä sopimaan treffejä puhelimitse tyttären kuullen. Hän kertoi kellonajan, jolloin tytär lähtisi ja Suden sopisi soittaa. Sitten voisi asiaa tuumailla tarkemmin. Tämä järjestely sopi Sudelle hyvin. Isä vei tyttären asemalle autollaan, sillä Punahilkalla ei autoa silloin vielä ollut. Punahilkka meni ulos saattelemaan tytärtään. Kun hän palasi sieltä sisälle, kuului jo porrashuoneeseen puhelimen kilinä. Susi näytti olevan kovin täsmällinen, ellei suorastaan hätäinen.
 
Puhelimessa Susi kertoi tulleensa jo perille ja asettuneensa hotellipesäänsä asumaan. Nyt nälkä kurni suolissa, joten ruokaa tästä täytyi lähteä haeskelemaan pahimpaan nälkään. Punahilkan lähellä oleva ruokapaikka oli Sudelle entuudestaan tuttu, sinne siis! Voisiko Punahilkka tulla sinne tapaamaan Sutta? Susi kyllä tarjoaisi ruokaa hänellekin.
 
Punahilkka kieltäytyi kohteliaasti Suden ruokatarjouksesta, mutta sanoi kohta ilmestyvänsä samaan paikkaan. Olihan sunnuntai jo kohta illassa, eikä hänellä mitään tähdellisempääkään tekemistä ollut. Susi odottelisi vain kaikessa rauhassa ja voisi toki ryhtyä jo aterioimaankin siinä odotellessaan. Tähän sopimukseen puhelu lopetettiin.
 
Niin Punahilkka hyppäsi pyöränsä selkään ja mennä viiletti Sutta tapaamaan. Hän tiesi suunnilleen, mitä odottaa, sillä olihan hän nähnyt Suden kuvan tämän profiilissa. Siellä Susi jo istuikin valtavan ruoka-annoksen äärellä sitä sisäänsä ahmien. Punahilkan mielestä vähäisempikin rasvaisen ruuan määrä olisi Sudelle riittänyt, sillä sen verran näytti elopainoa kertyneen turkin alle. Mutta ei asia hänelle mitenkään kuulunut, panipahan vain sen merkille.
 
Toinen asia, johon Punahilkka heti kohta kiinnitti Sudessa huomiota, oli tämän maneerinomainen tapa ravistella ja pöyhöttää turkkiaan. Se oli melko paksu ja yllättävän pitkä tuon ikäiselle sudelle. Turkin pöyhiminen saattoi jotenkin liittyä Suden ”taiteilijapersoonaan”. Esiintyvälle taiteilijalle oli tärkeää, että turkki oli kuosissa. Sen pöyhiminen taas oli Punahilkan mielestä selvää itsetehostusta.