Parin viikon kuluttua pääsee Leena sairaalasta. Hän on nuori ja terve, ja fyysinen toipuminen on sujunut hyvin. Kasvoissa olleet mustelmat ovat muuttuneet kellertäviksi laikuiksi, ja ruhjeet ovat alkaneet myös parantua. Hyvällä onnella ei Leenan kasvoihin jää merkkiäkään hääillan karmivista tapahtumista.

Henkisen puolen laita on hiukan toinen. Leena on itkuinen ja ahdistunut. Häntä pelottaa tavata Kalle, joka myös on ensimmäisten kuulemisten jälkeen päässyt putkasta pois ja odottaa nyt oikeudenkäyntiä ja tuomiotaan vapaalla jalalla. Kalle on useita kertoja pyrkinyt sairaalaan Leenaa tapaamaan, mutta Leena on aina kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän ei halua nähdä Kallea lainkaan, ja sitä paitsi häntä pelottaa, miten Kalle reagoi.

Jos entiset merkit paikkansa pitävät, vierittää Kalle kaiken syyn Leenan niskoille. Leena on heikkoa tekoa, kun lapsikaan ei pysy hänen sisällään. Ja kenen lapsi oikeastaan mahtoi olla kyseessä? Kyllä Kallen jälkeläinen varmasti olisi kestänyt ne muutamat pienet survaisut, jotka Kalle Leenalle opetukseksi hääiltana antoi. Oli vain hyvä, että niin heikko kakara, kenen lie siementä, kuoli pois. Nyt Kalle kyllä vahtisi entistä tarkemmin omaansa, ettei varmasti kukaan vieras enää pääsisi heidän väliinsä. Kai Leena ymmärsi, että heidän avioliittoaan ja rakkauttaan suojellakseen Kalle sen teki?

Tällaisia Leena miettii valvoessaan yksin pitkiä öitä sairaalahuoneessa. Hän on varma, että Kalle puhuu suunnilleen tuohon tyyliin. Eihän hän koskaan ennenkään ole nähnyt saati myöntänyt itsessään mitään vikoja. Toiset ovat aina syyssä, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä.

Toki Leena tietää, että pitkittäessään Kallen tapaamista hän samalla vaikeuttaa sitä entisestään. Mutta hänellä ei ole voimia kohdata aviomiehensä oletettua ivaa ja pilkkaa ja karkeita puheita. Lapsen menetys tuntuu liian raskaana taakkana sydämen alla. Leena olisi halunnut haudata pikkuisensa, mutta vasta muutaman viikon ikäisessä sikiössä ei paljon hautaamista ollut. Hänelle on kerrottu, että niin nuoria ei haudata, ja ainakin hautaamishalusta olisi pitänyt olla tieto etukäteen. Nyt sen sureminen on myöhäistä.

Hyvää tarkoittavat hoitajat ja lääkärit kehottavat Leenaa unohtamaan asian ja keskittymään nyt itsensä terveeksi saamiseen. Onneksi Kallen potkut eivät vahingoittaneet mitään herkkiä synnytyselimiä, joten Leenalla on toivuttuaan mahdollisuus synnyttää vielä monta lasta. Mutta kaikki aikanaan.

Näin hoitohenkilökunta yrittää rohkaista nuorta Leenaa ponnistelemaan takaisin elämän syrjään kiinni. Eikä Leena toivoisi kuin yhtä lämmintä sanaa ja katsetta, jotka kertoisivat, että joku toinenkin suree kuollutta lasta. Niitä hän ei kuitenkaan saa. Vain vanha äiti tuntuu sanoittakin ymmärtävän lapsensa tuskan. Monena päivänä hän istuu tyttären vuoteen vierellä silittelemässä tämän hiuksia ja pyyhkimässä kyyneleitä. Hän kertoo sytyttävänsä joka ilta kynttilän pienen kuolleen lapsenlapsensa muistolle. Kun Leena tervehtyy riittävästi, rakentavat he yhdessä paikan, jossa Leena saa käydä itkemässä suruaan ja ikäväänsä. Siellä saa Leena hoitaa kuollutta lastaan. Sen äiti lupaa.

Kun kotiinlähtöpäivä koittaa, ovat äiti ja isä hakemassa Leenaa. Kallea ei näy, ja siitä Leena on huojentunut. On sovittu, että Leena muuttaa lapsuudenkotiinsa asumaan, kunnes selviää, millaisen tuomion Kalle saa. Leenan on myös päätettävä, haluaako hän jatkaa avioliittoaan Kallen kanssa. Tällä hetkellä kaikki tuntuu Leenasta kovin vaikealta ja sekavalta, mutta kunhan aikaa kuluu, pystyy hän varmaan päätöksensä tekemään ja kohtaamaan myös Kallen…