Kirjoittelin sitten päivittäin tuntemuksiani suhteemme etenemisestä, tapaamisistamme, omista ajatuksistani. Välillä Sinä kommentoit postiini jotakin kirjoittamaani, aina kuitenkin myönteisessä ja innostuneen odottavassa hengessä. Joskus ihmettelit, miten voin kaiken niin tarkasti muistaa. Lähinnä kai tarkoitit sitä, miten muistan ajankohdat, paikat ja tapahtumat niin selkeästi.
En osannut siihen vastata. Jostain syystä vain kaikki oli kristallinkirkkaana ja selkeänä mielessäni. Jos jossakin kohdassa olin epävarma asian tai tapahtuman oikeellisuudesta, tarkistelin sitä kirjeenvaihdostamme. Aivan alusta asti en ollut sitä säästänyt, mutta alun viestittely olikin ollut niin harvanlaista, että siinä ei kovin paljon muisteltavaa edes ollut.
Ilmaisit myös selvästi mielihyväsi, että halusin kirjoittaa Sinusta, yhdestä sudestani. Vaikka aiemmin olit ollut hiukan hämmentynyt siitä, että susitarinoillani oli taipumus päättyä susien kannalta surkeasti, kun useimmat suteni olivat jo pelinsä menettäneet, kerroit olevasi nyt suorastaan otettu, että Sinulla sentään näytti olevan olemassa vielä oljenkorsi.
Sanoit myös, ettei Sinulla oikeastaan olisi mitään sitäkään vastaan, että profiilinimesi tulisi tarinoissa esiin. Sitä ei tietenkään tulisi tapahtumaan. Jotain jännitystä ja salaisuuksia sentään piti lukijoille jättää. Ja saattaisihan olla, että jos tarinamme päättyisi samalla tavoin kuin edellisetkin susitarinat, et haluaisi kaikkien blogiani lukevien saavan tietää, että nuolit nyt haavojasi jossakin loukossa. Mutta asenteestasi päättelin, että olisit ehkä halunnut hiukan röyhistellä rintaasi muille susille, kun nyt olit saanut Punahilkan kiinnostumaan itsestäsi.
Koska tapani kirjoittaa on suora ja mitään kaihtamaton, kirjoitin nytkin tapaamisistamme juuri sellaisina kuin ne olivat. Sinulle sanoin, että kaikenlainen toppuuttelu ja kieltely tai neuvominen, miten ja mistä saisin kirjoittaa, olisi aivan turhaa. Punahilkka on itsepäinen ja itsenäinen hilkka ja tekee juuri niin kuin itse tahtoo.
Siihen vastasit, ettei aikomuksesi ollutkaan estellä tai kiellellä tai millään lailla puuttua teksteihini. Ehkä saattaisit joskus punastua ja hikoilla, kun blogistani lukisit intohimoisia ja kiihkeitä kuvauksia yhteisistä tekemisistämme. Mitään, mitä kanssani olit tehnyt, et kuitenkaan katunut millään foorumilla. Halusit kaikkea vain lisää, enemmän, eri tavoin. Vain taivas olisi rajana siinä, mitä keksisimme.
Niinpä minä siis kirjoitin, kerroin, kuvailin, maalailin, puin sanoiksi kaikki tapahtumat, tunteet, tuntemukset, kokemukset, ehkä toiveetkin Sinun ja muidenkin lukea. Emme oikeastaan olleet puhuneet keskenämme tunteista, mutta näin tarinoitten välityksellä niistäkin oli jotenkin helpompi puhua tai ainakin vihjailla.
Ja olimmehan heti alussa sopineet, että se, mitä välillemme kenties kehittyisi, saisi kehittyä kuin itsestään. Varsinkaan Sinun ei vastaeronneena pitäisi ottaa tätä juttua kovin vakavasti. Susimetsässäkin olit vielä ihan noviisi, mutta minä jo pitkään täällä tallustettuani tiesin enemmän.
Vaikka välillä sanoitkin olevasi hulluna minuun, yritin aina muistuttaa, että Sinun pitäisi tutustua myös Susimetsän muuhun tarjontaan eikä kuvitella, että minä olisin se oikea Sinulle. Toistaiseksi meidän kummankin oli ihan hyvä olla näin yhdessä. Nautimme toistemme seurasta ja samalla tietysti toisistamme, kaikki tuntui helpolta ja vaivattomalta. Mitä muuta enää voisi odottaa tai toivoa?
Kommentit