Elettiin sota-aikaa. Aatoksen ja Martan perhe sai lisätuloa myös siitä, että heidän pihapiirissään oli majoitettuna neuvostoliittolaisia sotavankeja, joiden ruokkimisesta ja puhtaana pidosta Martta huolehti korvausta vastaan. Pikku-Mikko oli tuolloin jo viisivuotias ja muistaa, miten puupyssyn kanssa vartioi vankeja. Nämä olivat tavallisia miehiä, joilla oli omat perheet silloisen Neuvostoliiton puolella. He suhtautuivat hyvin pieneen vartijaansa, ja Mikko kertoi vielä aikuisiälläkin, miten he muutaman suomenkielisen sanan opittuaan kutsuivat häntä pieneksi vartiomieheksi.

Vankien päivät kuluivat metsätöissä ja muissakin maatalon töissä, mitä nyt mihinkin vuodenaikaan sattui tarjolla olemaan. Vapaa-aikoinaan he tekivät puhdetöinä muun muassa puisia, taitavasti koristeltuja rasioita, joita myymällä sitten saattoivat hankkia muutaman ylimääräisen markan kahvin ja tupakan ostoon.

Myös vankien poisvienti on jäänyt elävästi Mikon mieleen. Itkien olivat miehet lähteneet, sillä he tiesivät, mikä heitä odotti rajan takana. Vankina olokin oli ollut parempaa aikaa kuin nyt tiedossa oleva varma kuolema. Lähdön apea tunnelma on pysyvästi piirtynyt silloin vielä pikkuisen pojan, Mikon mieleen.

Koska Aatoksen ja Martan seurusteluaika oli ollut varsin lyhyt, ei siinä ajassa varmasti vielä kovin hyvin ollut ehtinyt toiseen tutustua. Niinpä arkielämä monine vaikeuksineen toikin eteen paljon erilaisia haasteita, joista nämä ihmissuhdepsykologiasta mitään tietämättömät ja ymmärtämättömät ihmiset yrittivät parhaansa mukaan selvitä.

Aiemmin on jo mainittu, että Aatos ei ollut mikään lasiin sylkijä. Selvänä ollessaan hän oli mitä mainioin mies, mutta viinaa saatuaan muuttui varsinaiseksi pirulaiseksi, kuten niin moni muukin suomalainen mies, valitettavasti. Silloin sai perhe kuulla kunniansa, ja kaikki kauna ja katkeruus, jonka Aatos sisäänsä oli vuosien saatossa padonnut, purkautui ulos joskus jopa väkivallantekoina.

Mutta ei ollut Marttakaan mikään herran enkeli. Omalla käytöksellään, ahneudellaan, jopa kiristämisellään hän varmasti oli vielä lisää lietsomassa Aatoksen katkeria tunteita. Tämän tästä Martta oli tekemässä pesäeroa laatien luetteloita siitä, mitä hän oli talouteen tuonut, ja mikä kaikki näin ollen hänelle myös kuuluisi, kun tavaroita jaettaisiin. Elli, lapsista vanhin muistaa, että ainakin hevosen länget oli Martalle kuuluvassa osuudessa mainittu.

Ihan konkreettisestikin Martta teki eroa monta monituista kertaa yksinkertaisesti vain lähtemällä pois kotoa kenellekään mitään ilmoittamatta, kerran jopa kesken leipätaikinan alustamisen. Mahtoi siinä varsinkin lapsilla olla hätä ja huoli, kun äitiä ei yhtäkkiä löytynytkään mistään. Aatos sitten haeskeli vaimoaan takaisin kotiin joskus poliisinkin avustuksella. Ellille, vanhimmalle, on tämäkin tapaus jäänyt mieleen, kun isä soitti poliiseille ja pyysi heitä noukkimaan Martan junasta eräällä asemalla. Mattokäärö kainalossa Martta sitten valtionkyydillä saateltiin takaisin kotiin.

Nuoremmat lapset, Mikko ja Sanni eivät koskaan ole maininneet mitään äitinsä äkillisistä lähdöistä. Ilmeisesti ne ovat olleet heille niin pelottavia kokemuksia, että ne on ollut pakko sulkea pois mielestä. Mutta varsinkin Mikkoon on noista lähdöistä jäänyt pysyvät jäljet, vaikkei hän itse tapahtumista mitään muistakaan tai halua muistaa.

Noilla lähdöillään Martta kylvi, tahtomattaankin, pienen pojan mieleen ajatuksen siitä, että naisiin ei voi luottaa; kaikki ovat pettureita. Tuo ajatus on seurannut Mikkoa koko hänen elämänsä ajan, ja suuren ihmeen pitäisi tapahtua, että hän siitä yli pääsisi.  Martan lähdöt ovat olleet Mikolle myös ”esimerkkinä” siitä, miten parisuhteen ristiriitoja selvitetään. Omissa suhteissaan hän on toiminut täsmälleen äitinsä antaman mallin mukaan.