Mikko joutui lonkkaleikkaukseen syksyllä. Kuluneet lonkkanivelet olivat vaivanneet häntä jo kauan, mutta nyt vasta asia tuli ajankohtaiseksi, kun ei hän enää pärjännyt kipujen kanssa. Monenlaisia tarinoita onnistuneista ja epäonnistuneista lonkkaleikkauksista oli kuultu, ja ne olivat osaltaan olleet hillitsemässä Mikon halua leikkaukseen.
Nyt ei kuitenkaan enää mikään auttanut. Kun Mikko sitten meni sairaalaan, olisivat lääkärit leikanneet vaikka molemmat lonkat samalla kertaa. Onneksi niin ei kuitenkaan tehty. Sillä tuosta leikkauksesta alkoi piina, jolle ei loppua tuntunut näkyvän.

Leikkaus sinänsä onnistui kai ihan hyvin. Käydessään Mikkoa sairaalassa katsomassa leikkauksen jälkeen Soile kylläkin ihmetteli, miten tämä oli jatkuvasti niin sekava ja valitteli kovia kipuja. Lääkärit ja hoitajat eivät Soilen ihmettelyihin oikein mitään vastanneet. Kyselivät vain, eikö Mikko tavallisesti ollut tuollainen.

Mikolle oli leikkauksen ajaksi asetettu virtsakatetri, kuten tapana on. Nyt kävi niin, että Mikkoa jo kauan vaivanneet eturauhasongelmat aiheuttivat sen, että leikkauksen jälkeen virtsa ei kulkenutkaan enää normaalisti. Katetri oli jätettävä paikoilleen, ja se kyljessään Mikko sitten kotiutui.

Alkoi pitkä sairauskausi. Paitsi katetri, aiheutti myös kova kipu ongelmia. Mikko oli aivan sänkypotilaana, vaikka hänen kaiken järjen mukaan olisi jo pitänyt alkaa kuntoutua. Monta kertaa yössä nousi Soile katetria tyhjentämään ja muitakin Mikon toiveita täyttämään. Hän oli uupua väsymyksestä, kun aamulla kuitenkin oli noustava töihin. Mikko ei myöskään mikään kaikkein helpoin potilas ollut, ja usein sai Soile kuulla moitetta ja haukkumista, kun ei Mikon jokaista toivetta osannut oikealla ja Mikkoa miellyttävällä tavalla täyttää.

Kun leikkauksesta oli kulunut joitakin viikkoja, alkoi Soile epäillä, että Mikon kivut eivät mitään tavallisia leikkaukseen ja siitä toipumiseen kuuluvia kipuja olleet. Jostain hän oli lukenut hermokivuista ja epäili, että Mikon kuvailemat kivut olivat juuri niitä. Soile alkoi patistella Mikkoa lääkärin pakeille.

Myös fysioterapeutille mentiin, kun Soile kyllästyi jatkuvaan passaamiseen. Terapeutin vastaanotolla Mikko tuttuun tyyliin vähätteli vaivojaan. Onneksi Soile oli mukana ja sanoi suorat sanat. Terapeutin kysyessä, miten leikkaus haittasi vielä Mikon elämää, tämä vastasi, ettei juuri mitenkään. Silloin avasi Soile suunsa ja kertoi, miten hän joutui passaamaan miehelle sukatkin jalkaan.

Siitäpä alkoikin mielenkiintoinen keskustelu. Terapeutti teki Mikolle selväksi, ettei hänellä ollut mitään fyysistä syytä tai estettä alkaa pukeutua itse. Kaikenlainen omatoimisuus päinvastoin edisti kuntoutumista. Nyt ei Soilen enää pitänyt passata Mikkoa, vaan patistella hänet itse toimimaan. Se sopi Soilelle paremmin kuin hyvin, mutta sekin piti kuulla vieraan ihmisen suusta, ennen kuin Mikko sen uskoi. Hän oli tottunut komentamaan toisia eikä hevillä luopunut eduista, joiden katsoi itselleen kuuluvan.