Kirkkoreissu meni hyvin. Ennen vanhaanhan joulukirkkoonki mentiin jo kuuveks, viimestään seittemäks. Nyt ei enää mennä. Ei nykyihimiset jaksa vielä siihen aikaan pehkuistaan ylös vääntäytyä, ku ne on valavonu aattoiltana myöhään. Täälläki alako kirkonmenot vasta kymmeneltä, niin ku tavallisena pyhäpäivänä. Toisessa kirkossa alako sentään jo kaheksalta, mutta me siihen, jossa alettiin kymmeneltä.

Mää lähin jalakasin liikkeelle, ku mummo oli sanonu, että hän tilaa taksin, jolla sitte päräytetään kirkolle. Se ku on näkövammanen, niin se saa ilimasia taksikyytejä erilaisiin menoihisa. Mullehan tämä järijestely sopi erinomasesti. Ku kävelisin mummon luo ja takasi kotiin, saisin sopivasti liikuntaa tälle päivälle. Muuten ei tulis kumminkaan lähettyä erikseen lenkille, varsinki, ku ilima on niin synkkä.

Niin me sitte ajaa huristettiin komeasti kirkolle. Oltiin aikasessa, ja näytti siltä, ettei just ketään tuliskaan kirkkoon. Vasta muutama ihiminen istu penkissä. Mutta ku kirkonmenot sitte alako, huomasin, että olihan sitä sakkia aika palijo. Oikeen ihimeteltävän palijo, ku oli niin sateinen keliki. Arvelisin, että pitkästi yli sata henkeä kumminki oli, ja lapsiaki oli palijo.

Jumalanpalavelus oli tavallinen sanajumalanpalavelus. Kuoro laulo moneen kertaan, ja se oli mukavaa. Aika pitkäänki se kesti. Kello oli lähellä puolta kahtatoista, ku vasta lähettiin pois. Taas mummo tilas taksin, ja matka kävi sutjakasti. Mää saattelin mummon vielä kotiisa ja lähin sitte ite tassuttelemaan omaan kotiini.

Mulla oli suunniteltu kolome käyntiä tälle päivälle. Kaikki oli miespuolisia ihimisiä. Laittelin viemiset valamiiks, kirijottelin kortit ja kahtelin osotteista, missä järijestyksessä kannattas käyvä. Mitään kellonaikoja ei kenenkään kans oltu sovittu, niin että mää sain päättää järijestyksen ihan ite. Aattelin alottaa kauimmaisesta kohteesta.

Talossa asu vähä yli seittemänkymppinen mies yksin. Vaimo sairastaa muistisairautta ja asuu palavelutalossa. Mies käy vaimoa kahtomassa pari kertaa viikossa, vaikkei vaimo enää kaikin ajon tunnekaan miestään. Pappa oli kova puhumaan ja keitti mulle kahavitki. Me haasteltiin kaiken maailman asioista, ja pappa oli kovin tyytyväinen, ku aika kulu mukavasti rupatellessa. Ei ollu kuulemma yhtään pettyny käyntiin.

Seuraavaa paikkaa mää sain vähä haeskella. En nimittäin ollu kahtonu ollenkaan kartasta, missä se vois olla, luotin vaan muistitietooni. Löytyhän se lopulta. Ku mää ajon auton pihaan, huomasin, että siellä oli toinenki auto. Rupesin kahtelemaan rekisterikilipeä vähä tarkemmin, ku se vaikutti niin tutulta. Sitte alako muutenki raksuttaa. Jo ennen sisälle menoa mää tiesin, että talossa oli ainaki käymässä mun naapuri. Ku sukunimetki oli samat, oli mun naapuri varmaan tämän vanhan miehen poika.

Niinhän se asia sitte oliki. Poika oli isääsä tervehtimässä. Mää en tietenkään sillon jääny siihen. Annon vaan tuomiseni ja lupasin palata toisen kerran. Pappa ei muistanu ensinkään, että mitään puhetta mun käynnistä olis ees ollu, mutta se mulle oli sanottuki etukäteen. Tämä vierailu siirty ny sitte jonneki tulevaisuuteen, mutta meinaan kyllä mennä, ku lupasin, vaikkei pappa sitä muistaskaan.

Vielä oli yks paikka jälellä. Tästä oli sanottu, että vierailukohe on mies, mutta on sillä siinä vaimokin. Niinpä mää en oikeen tienny, olinko menossa taloon isännän vai emännän toivomuksesta. Ulukorappusilla oli luiska pyörätuolia tai rollaattoria varte, mutta se kerto mulle vaan sen, että talossa asu liikuntarajoitteinen ihiminen.

Mää sitte soittamaan ovikelloa. Yleensä oven takana on saanu seisoskella jonku aikaa, kun ihimiset erilaisten vaivojesa takia on kovin hitaasti tulleet avaamaan ovea. Mutta nyt ovi aukastiin melekeen heti kellon soiton jäläkeen. Sen avas nainen, joka kyllä liikku ihan omilla jaollaan ja oli muutenki terveen näkönen. Mää vähä hämmennyn, ku oli oottanu miestä avaamaan. Kysyn sitte, oliko naisella tietoa, että tämmönen tonttu oli tulossa käymään. Joo, kyllä tietoa oli, mutta isäntä oli ny justiin menny luonnollisille tarpeilleen ja viipys siellä kuulemma monta tuntia.

Mää hämmennyn aina vaan enempi ja sanon, että ny ei sitte vissiin ollu oikeen sopiva aika tulla vierailulle. Joo, ei ollu, sano nainen. No, olisko joskus toiste tarvetta tämmöselle käynnille, kysyn sitte. Ei ollu kuulemma tarvetta, vastas nainen. Vai semmosta, aattelin mielessäni, naisen mielestä en vissiin ollu oikeen toivottu vieras. Mää sitte vaan ojensin taas viemiset ja toivottelin hyvät jatkot. Mielellään nainen pussin otti ja lupas toivottelutki viijä eteenpäin.

Vähä kummallinen olo mulle tuosta käynnistä jäi. Aattelin, että ku arki koittaa, soitan kotipalaveluun ja kerron, että kävin kyllä, mutta näin mut otettiin vastaan. Tietävätpähän sitte, että oon ainaki yrittäny hoitaa lupaamani asian. Miehen takia jäi vähä ikävä olo. Vaikutti siltä, että mies ois mielellään ottanu vieraan vastaan, mutta matroona sen ny esti. No, mun hommahan ei oo mitään tyrkyttää, joten enempää en voi asian hyväks tehä.