Toukokuussa tieto vapaan saamisesta sitten tuli. Muutenkin oli kevät kiireistä aikaa, sillä tyttären ylioppilasjuhlat olivat tulossa. Soile leipoi, paistoi, siivosi ja touhusi. Oli mukava järjestellä juhlia ja miettiä, keitä kaikkia niihin kutsuttaisiin. Mikon iäkäs äiti oli kuollut maaliskuussa, joten hän ei enää olisi vieraiden joukossa. Mutta muita sukulaisia kyllä riitti jopa karsittaviksi asti. Monilla oli useitakin juhlia tiedossa, joten saattoi olettaa, etteivät edes kaikki kutsutut, ainakaan kauempana asuvat, tulisi paikan päälle.

Mikosta oli tullut varsinainen saituri rahan suhteen. Pitkään aikaan hän ei ollut osallistunut juuri mihinkään tytärtä koskeviin menoihin. Soile oli maksanut omista tuloistaan niin tyttären lukion oppikirjat kuin autokoulunkin. Jos Soile joskus kysyi, maksaisiko Mikko osan jostakin menosta, tämä kieltäytyi ehdottomasti. Soile ei raha-asioista ryhtynyt riitelemään. Hän oli päättänyt huolehtia tyttärestään. Jos Mikosta ei siihen ollut, niin sille ei Soile mitään mahtanut.

Muutenkin oli Mikosta tullut entistä kummallisempi. Hän käyttäytyi törkeästi Soilea kohtaan, loukkasi häntä tahallaan ja oli nyt ottanut vakioaseekseen lausahduksen, että Soile toivoi vain hänen kuolemaansa. Ilmeisesti Mikko ajatteli, että Soile odotti hyötyvänsä taloudellisesti Mikon mahdollisesta kuolemasta. Olihan pariskunta tehnyt keskinäisen testamentin juuri ennen Mikon lonkkaleikkausta. Tuollaisiin typeryyksiin Soile vastasi yleensä vain toteamalla, että hänellä oli varmasti helpompiakin keinoja päästä Mikosta eroon, jos halusi. Eikä niin kauaa aikaa kulunutkaan, kun Soile nämä keinot otti käyttöön.

Soile oli hakenut vapaata kokonaiseksi vuodeksi. Mielessään hän ajatteli, että tuon vuoden aikana selviäisi jotakin tulevaisuudesta. Kuinka oikeassa hän ajatuksissaan olikaan! Soile mieli edelleen ulkomaille töihin. Tällä hetkellä ei sellaista mahdollisuutta ollut näköpiirissä, mutta olihan hänellä koko vuosi aikaa.

Soilen työpaikalla oli eräs Soilea nuorempi, miespuolinen työtoveri. Koskaan ei noiden kahden välillä ollut ollut mitään muuta kuin työtoveruutta, joskin molemmat flirttailuun taipuvaisina tunsivat välillä vetoa toisiinsa. Soilea kuitenkin ärsytti miehen leväperäinen suhtautuminen työasioihin, koska sillä oli vaikutusta koko työyhteisöön. Monta kertaa oli Soile ottanut esille asioita, joista kaikki puhuivat takanapäin, mutta eivät uskaltaneet sanoa ääneen. Se johti siihen, että välit kyseiseen työtoveriin olivat välillä kireätkin.

Kun Soile nyt oli jäämässä vapaalle, merkitsi se tietysti sitä, että hän ei tapaisi työtovereitaan ainakaan vuoteen. Hänelle tuli tunne, että elämä saattaisi kulkea niin, ettei hän enää palaisi koko työhön. Viime aikoina hän oli myös oppinut sulkemaan silmänsä räikeimmiltä epäkohdilta. Soilen päässä alkoi kiertää ajatus, että hänen oli jotenkin hyvästeltävä tuo kyseinen työtoveri. Eihän ollut varmaa, näkisikö hän tätä enää koskaan.

Toiseksi viimeisenä työpäivänään Soile sitten meni miehen työhuoneeseen ja suorasukaiseen tapaansa kysyi, saisiko suudella miestä. Epäröimättä mies antoi luvan. Vielä ennen nopeaa suudelmaa siteerasi Soile Tabermannin runoa ja lausui miehelle: ”Älä, älä koskaan suutele otsalle, jos voit suudella suoraan suulle”. Tuon lauseen sanottuaan painoi Soile nälkäisen, ahneen suunsa miehen huulille. Jälkeenpäin ajatellen oli se sinetti kaikelle sille muutokselle joka nyt suorastaan alkoi vyöryä Soilen elämään.