Jos luuli Pekka, että käsirautojen poisto oli jonkinlainen armahtava teko Liisan suunnalta, niin siinä hän erehtyi perinpohjaisesti. Kauheampaa oli tulossa. Liisankin käteen oli jostain ilmaantunut jonkinlainen ase. Äkkiä vilkaisten se näytti Pekasta lyhytvartiselta ruoskalta, ja sellainen se taisi ollakin.

Pekkaa kylmäsi. Aikoivatko Liisa ja Sirkka pahoinpidellä hänet? Siltä vähän rupesi vaikuttamaan. Hän oli nyt aivan noiden kahden verenhimoisen, kostonhaluisen naikkosen armoilla. Asunto oli vieras, eikä Pekka tuntenut paikkakunnalta ketään muita kuin Liisan ja nyt tuon kauhean Sirkan. Mitä ihmettä hän tekisi? Apua olisi jostakin saatava, mutta mistä? Nyt olivat hyvät neuvot enemmän kuin tarpeen.

Kuin vaivihkaa sujautti Pekka kätensä taskuun ottaakseen esille kännykkänsä. Saman tien sieppasi Liisa sen käteensä ja ivallisesti nauraen paiskasi puhelimen huoneen toiseen päähän. Sinne meni Pekan ainoa tuki ja turva. Pekan olisi tehnyt mieli itkeä, niin kurjalta hänen olonsa tuntui. Pitäisikö ryhtyä anelemaan armoa Liisalta? Jospa tämä heltyisi, kun Pekka lupaisi jotakin vastapalvelukseksi. Liisan ilme näytti kyllä sellaiselta, että heltymistä ja armoa taisi olla turha odottaa. Ei kai auttanut muu kuin ottaa vastaan se, mitä tuleman piti.

Kohta alkoikin tapahtua. Pekka ei ollut uskoa korviaan, kun Liisa komensi hänet riisuutumaan. Ei hän kyllä aikonut tässä kahden vieraan naisen edessä vaatteitaan riisua, se oli varma. Pekka oli aina ollut jokseenkin häveliäs mies. Avioelämäkin oli ollut enemmän tai vähemmän nolojen tilanteiden sävyttämää, kun kaksi toisiaan ja omaa ruumistaan häpeävää ihmistä yritti siitä jotenkin kunnialla suoriutua. Nytkö muka pitäisi riisuutua kelteisilleen tässä Liisan, unelmien naisen ja Sirkan, kauhean noita-akan silmien edessä. Ei tulisi kuuloonkaan! Pekka päätti pysyä lujana. Eikä hän sitä paitsi uskonut, että Liisa tosissaan oli. Kunhan pelotteli…