Syksy kului. Onni kiintyi uuteen kotiväkeensä, erityisesti äitiin, ja uusi kotiväki kiintyi Onniin. Myöskään Vilho ja Onni eivät ainakaan julkisesti pitäneet vihaa eivätkä varmaan salaakaan, sillä päivisin koirat olivat pääsääntöisesti kahdestaan kotosalla ja nukkuivat hyvin usein vierekkäin Sinin leveällä sängyllä, johon Vilhollakin oli pääsy. Onni ei pääsemisiä ja paikkoja kysellyt. Se oli tottunut vanhassa kodissaan nukkumaan sohvalla ja siihen se nytkin asettui kielloista huolimatta.

Päivisin väen ollessa kotosalla se pysytteli sohvalta poissa, mutta muulloin se kyllä käytti sohvan selkänojaa tähystyspaikkanaan. Siitä oli suora näkyvyys ulos, joten se saattoi siinä istumalla päivystää, milloin väki tuli kotiin. Silloin se kiireesti poistui paikalta ja oleskeli viattoman näköisenä jossakin muualla. Yörauhan laskeuduttua taloon hiipi Onni vaivihkaa sohvan luo, hyppäsi siihen höyhenenkeveästi ja nukkui autuaan unta aamuun saakka. Ennen talonväen ylösnousua se jo oli poistunut paikalta, mutta lämmin painauma ja tummat, karkeat karvat sohvassa kielivät, että siinä oli nukuttu.

Aiemmin tuli jo mainittua, että Onni oli kova haukkumaan. Kun se näki jonkun liikkuvan ulkona, aloitti se heti ankaran räksytyksen ja riensi ovelle. Vilho ei aiemmin ollut paljoa haukkunut, mutta nyt sekin omaksui tuon ikävän tavan. Räksytys oli usein melkoinen, kun kaksi kimeä-äänistä koiraa haukkui oven takana tulijaa vastaanottamassa.

Vilho oli luonteeltaan hyvin ihmisystävällinen ja luottavainen ja se halusi kiehnätä aina jokaisen tulijan luona mahdollisimman pitkään hakien lelujaan ja pyytäen leikkiin. Onni taas oli pidättyväinen. Kun tulijat oli kerran nuuskaistu, eivät he Onnia kiinnostaneet sen enempää, vaan Onni hakeutui omiin oloihinsa välittämättä vieraista tuon taivaallista. Tässäkin tuli esiin sen epäluuloisuus ja varovaisuus. Oliko pentuajan huono kohtelu tehnyt siitä niin äärivarovaisen, ettei se voinut hellittää hetkeksikään.

Sama epäluuloisuus ja varppeillaanolo ilmeni myös ulkona lenkillä. Siinä missä Vilho kulki kuono maassa uusia ja entisiä hajuja tutkien ja nuuhkien ja välillä pysähtyikin, kun oikein kiinnostava hajumolekyyli eteen osui, käveli Onni katse tiukasti eteen suunnattuna tarkkaavaisuuden kertaakaan herpaantumatta. Ei painunut kuono maahan hajuja tutkimaan, ei pysähtynyt Onni tienposkeen nuuhkimaan, vaan ylväästi se asteli vaikka kuinka pitkän lenkin pitäen koko ajan tarkasti silmällä, mitä ympäristössä tapahtui. Kun sitten vaikkapa hihna jostain syystä yllättäen heilahti sen näkökentässä, kyyristyi se peloissaan alas. Siitä äiti teki sen johtopäätelmän, että Onnia oli lyöty hihnalla. Miksi se muuten reagoisi tuolla tavoin?

Vastaantulevat koirat aiheuttivat myös aina Onnin hermojen kiristymisen. Se alkoi jo hyvästä matkasta haukkua ja räkyttää, tempoili hihnassa ja yritti kaikin keinoin päästä irti pannasta. Kun sille hankittiin kuonopanta haukkumisen estämiseksi, sai se senkin jollain keinoin temmottua pois paikoiltaan, ja kohta oli panta pilalle pureskeltu. Onni selvästi pelkäsi muita koiria varsinkin ollessaan kiinni. Oliko sen kimppuun käyty vai mitä oli tapahtunut? Ei se sitä osannut kertoa, vaan  ilmensi traumojaan ainoastaan niillä keinoilla, joita sillä oli käytettävissä: haukkumalla ja hyökkäämällä ennen kuin toinen ennätti sen tehdä.