Vaikka ihmisen elämässä tapahtuu ikäviä ja surullisia asioita, on Soile sitä mieltä, että kaikkiin tapahtumiin sisältyy aina myös jotakin huvittavaa. Usein vain ihminen itse ei sitä murheensa keskellä havaitse, tai jos havaitseekin, pitää jotenkin sopimattoman nauraa tai edes hymyillä vakavan asian ollessa kyseessä.
 
Soilella oli kuitenkin omassa elämänkoulussaan kehittynyt taito nähdä noita ”kevennyksiä” ja ottaa ne myös sellaisina. Jo pienen tyttärensä kuoleman jälkeen hän muistutti muitakin ihmisiä siitä, etteivät ilo ja nauru olleet maailmasta kuolleet, vaikka lapsi oli kuollut. Ei se tietenkään tarkoittanut sitä, että suru pitäisi unohtaa tai piilottaa tekopirteyden alle, ei tosiaankaan, eikä Soile toiminutkaan niin. Mutta jos jossakin vain oli aihetta iloon ja nauruun, käytti Soile voimiensa mukaan tuon tilaisuuden tarkasti hyväksi. Noista pienistä murusista hän sitten keräsi sitä voimaa, jolla jaksoi eteenpäin sellaisina päivinä, kun musta murhe tuntui kaatavan kaiken alleen.
 
Taas oli Soile sellaisen tilanteen edessä. Hän lähtisi nyt lopullisesti kodista, jota Mikon kanssa oli rakentanut yli kaksikymmentä vuotta. Kun Soile aikoinaan oli tullut taloon, oli eletty joulunaluspäiviä. Ulkona oli ollut hirmuinen lumimyräkkä, kun hänen muuttokuormaansa tuotiin toiselta paikkakunnalta. Muuttoa oli edeltänyt ikävä tapaus, jonka Soile kuitenkin luottavaisena täynnä rakkautta Mikkoa kohtaan oli uskonut yksittäiseksi ja jäävän lopulta merkityksettömäksi.
 
Nyt katsoessaan asioita kuluneen ajan suomasta perspektiivistä hän ymmärsi, ettei tuo tapaus suinkaan ollut jäänyt merkityksettömäksi. Juuri siitä oli tullut Mikon hänen kaulaansa ripustama kahle, jonka avulla Mikko oli saanut Soilen kaventamaan elämäänsä jatkuvasti niin, että tämä koko ajan tunsi olevansa kuin nuoralla tanssija: yksikin harha-askel ja kaikki olisi mennyttä. Soile oli ottanut tuon harha-askelen, puolittain tietoisesti, sillä hän oli ruvennut haluamaan ulos vankilastaan.
 
Siinä hän nyt seisoi, lähtövalmiina, edessään uusi, tuntematon elämä. Tunsiko Soile katumusta tai halua palata entiseen? Tuntuiko hänestä, että hän oli menettänyt jotakin oleellista elämästään? Seisoiko hän tuntemattoman edessä pelosta pamppailevin sydämin ja tuntemuksin, että yli kaksikymmentä vuotta tässä talossa ja tässä avioliitossa olivat hukkaan heitettyä aikaa, jos hän nyt lähtisi.
 
Hän ei ollut enää se nuori nainen, joka intoa puhkuen ja yhteiseen tulevaisuuteen luottaen astui tämän kynnyksen yli valmiina rakastamaan ”aina kuolemaan asti”. Hän oli viisikymmentä vuotta ylittänyt, monenlaista elämässään kokenut aikuinen nainen, joka halusi vielä elää ja hengittää. Elämänjano poltteli häntä niin vahvana ja kuumana, että hän oli valmis luopumaan kaikesta entisestä, tutusta ja turvallisesta, saadakseen vielä tuntea huulillaan, sielussaan ja sydämessään elämän väkevän virran maun ja voiman.
 
Lähes tyhjin taskuin oli Soile taloon tullut. Yhtä tyhjin taskuin hän sieltä lähti. Huvittavaa tilanteessa oli se, että Soile lähti talosta pyörällä polkien muutama nyssäkkä tarakalla. Suuri osa muutossa mukaan otettavista tavaroista oli tietysti jo viety uuteen kotiin, mutta vielä jotakin vei Soile mennessään. Ei lähtenyt Soile autolla, eihän hänellä sellaista enää ollut. Ei tarjoutunut Mikko Soilea viemään, mahtoiko tälle edes pälkähtää päähän sellainen asia, ja täytyihän polkupyörä joka tapauksessa viedä jotenkin.
 
Vieläkin, vuosien kuluttua muistaa Soile tunteen, joka hänet valtasi lähdön hetkellä. Mikko halasi häntä lujasti vielä ovella. Olisipa halannut aiemmin, ajatteli Soile mielessään. Nyt se oli auttamattomasti myöhäistä. Silmänurkat kosteina lähti Soile polkemaan pois tutuista, lumen peittämistä maisemista. Mutta mitä pitemmälle hän pääsi, sen kevyemmäksi hänen sydämensä muuttui. Ilo alkoi pienten purojen lailla virrata hänen mieleensä, ja loppumatkasta taisi hän jo lauleskella. Niin hyvä hänen oli olla. Hän oli nyt vapaa!