Niin saatiin tavarat muuttokuormaan ja loput nyytit ja nyssäkät Mikon autoon. Sitten lähdettiin. Lunta tuprutti taivaan täydeltä, ja keli oli toden totta hankala. Onneksi päästiin perille ehjin nahoin ennen pimeän tuloa ja muuttokuormakin tyhjennettyä hyvissä ajoin. Soilen ja Mikon yhteinen elämä saman katon alla saattoi alkaa.

Joulu oli aivan muutaman päivän päässä. Mukava oli Mikosta katsella, kun Soile touhusi yhteistä kotia joulukuntoon. Itse hän ei liiemmin asiaan osallistunut. Antoi nyt Soilen touhuta, kun noin kovasti oli intoa. Sen verran kyllä päätti Mikkokin osallistua, että ilmoitti, millaisia jouluruokia oli tottunut syömään. Karjalanpaisti kuului ehdottomasti joulupöytään. Mikko oli siihen oppinut jo kotona Martta-äidin taloudessa.

Soile taas ei ollut koskaan syönyt karjalanpaistia jouluaterialla eikä juuri muulloinkaan, sillä hänen kotinsa ruokaperinteisiin se ei sisältynyt. Siellä oli kinkku aina kuulunut juhlapöydän antimiin. Mutta kun Mikko kerran karjalanpaistia halusi, piti tämän myös sitä saaman, tuumi Soile ja opetteli tekemään kyseistä ruokaa. Ei tainnut se kovin hyvin onnistua, sillä sen joulun jälkeen ei Soile enää karjalanpaisteja paistellut. Osasyynä saattoi olla myös se, että kahden hengen taloudessa eivät monenlaiset liharuuat kovin hyvin tehneet kauppaansa.

Toinen ”perinne”, jota Mikko halusi noudatettavan, oli pullan leipominen jouluaattona. Soile, lapsellinen ja miellyttämishaluinen kun oli, täytti Mikon tämänkin toiveen. Mutta onneksi sentään järki voitti myöhempinä vuosina, ja Soile leipoi pullat ja muut joululeivonnaiset jo ennen aattoa sen enempää Mikon toiveita kyselemättä.

Ensimmäinen joulu sujui kommelluksitta. Mutta jo uuden vuoden tienoilla sai Soile esimakua siitä, millainen hänen Mikon mielen mukaan pitäisi olla. Nuoripari oli kutsuttu uudenvuoden viettoon naapuriin. Jo aamupäivästä alkoi Soilen päätä särkeä kovasti. Mikko ei kuitenkaan ottanut kuuleviin korviinsa, että vierailu olisi peruttu, eikä Soile uskaltanut Mikkoa vastustaa pelätessään vielä pahempia seurauksia. Kylään lähdettiin, vaikka Soilesta tuntui, että hänen päänsä oli halkeamaisillaan.

Ilta sujui Soilen osalta jotenkuten. Jossain vaiheessa oli hänen pakko lähteä kesken kaiken oksentamaan, kun päänsärky äityi niin pahaksi. Naapurit ymmärsivät asian oikein hyvin, sillä myös talon isäntä kärsi migreenistä, eikä Soilen poistuminen vähäksi aikaa seurasta aiheuttanut ihmettelyä.

Mutta Mikolle asia oli kuin punainen vaate. Vierailun ajan kykeni hän itsensä hillitsemään, mutta kun seuraava päivä koitti, ja Soile edelleen sairasti migreeniä, sai tämä kuulla, miten oli Mikon edellisenä iltana häpäissyt naapurien silmissä. Soile kuunteli silmät pyöreinä Mikon puhetta. Ei hän voinut käsittää, että sairaus, jolle ei kerrassaan mitään voinut, voisi olla jotenkin häpeällinen asia tai osoitus ihmisen heikkoudesta. Mikosta asia kuitenkin oli niin. Vihaisena hän selitti omaa häpeäänsä, jonka Soile, kukapas muu, oli aiheuttanut.

Jos olisi Soilella ollut nykyinen ymmärrys ja tieto Mikosta ja tämän taustoista, olisi hän käsittänyt, että omaa häpeäänsä Mikko todellakin vyörytti Soilen kannettavaksi. Ei se johtunut Soilen migreenistä tai sen osumisesta vierailun ajankohtaan. Jotain isompaa se oli. Jotakin, jota Mikko yhä kantoi sisällään mustana, selvittämättömänä möykkynä. Jotakin, joka katkeran myrkyn tavoin tihkui esiin aina, kun siihen pienikin tilaisuus ilmeni.

Soilen syyllistämisen ja syyttelemisen kautta saattoi Mikko omaa pahaa oloaan edes hiukan lievittää. Koska Mikko kärsi, saivat toisetkin kärsiä. Mikko tarvitsi Soilea. Ei tasavertaisena kumppanina, vaan Mikon pahan olon, katkeruuden, pettymysten ja syyllisyyden kantajana ja lievittäjänä.