Kun vanhemmat kerran päättivät, että lapsen elämää oli turha enää keinotekoisesti pitkittää, ryhdyttiin heti toimiin lapsen irrottamiseksi hengityslaitteesta. Soile ja Mikko tyttärineen vietiin toiseen huoneeseen odottamaan, että lapsi sitten tuotaisiin heidän luokseen. Sitten olisi äidillä, isällä ja sisarella mahdollisuus ottaa vauva syliin ja tuuditella häntä hetki siinä.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hoitaja toi vauvan heidän luokseen lastenvaunuissa. Hänet oli nyt puettu oikeisiin vauvanvaatteisiin, ja hän oli kaunis kuin pieni nukke. Kasvoissa näkyi mustelmia, jotka olivat aiheutuneet erilaisten letkujen ja laitteiden paikalleen laitosta, mutta muuten oli lapsi niin ihana kuin vain vastasyntynyt vauva voi olla.

Äiti sai lapsen ensin syliinsä. Tuntui mahdottomalta ajatella, että aikaa oli vain muutama minuutti. Jokainen halusi pitää häntä hetken sylissään, sillä niin kauan oli tätä hetkeä odotettu, ja kohta se olisi jo kulunut.

Teho-osaston ylilääkäri oli tuomassa vauvaa vanhempien luokse. Ammattitaitoisesti hän otti vastaan Mikon vihanpurkauksen, kun tämä siinä omaa suruaan ja tuskaansa toi julki aloittamalla hoitohenkilökunnan syyttelyn ja miksi –kysymysten esittämisen. Soile yritti Mikkoa rauhoitella  pyytämällä tätä lopettamaan, ja lopettihan Mikko, kun lääkäri kehotti isääkin nyt nauttimaan niistä muutamista hetkistä, jotka vauvan kanssa oli mahdollisuus viettää. Kysymyksiä voisi esittää sitten myöhemmin.

Lapsi lepäsi liikkumatta vuorollaan jokaisen sylissä. Pieni rinta kohoili silloin tällöin oman hengityksen merkiksi. Ja sitten lapsi raotti silmiään. Yhden ainoan kerran se tapahtui, mutta Soilesta tuntui, että lapsi halusi nähdä äitinsä, isänsä ja sisarensa. Sitten silmät sulkeutuivat lopullisesti. Pieni, mutta vahva sydän pysähtyi. Kello oli silloin 14.57. Lapsi henkäisi viimeisen kerran elettyään 39 tuntia.

Soile laski vauvan vielä lämpimän ruumiin vaunuihin. Oli tullut eron aika. Oli vaikea käsittää, että lapsi nyt oli lopullisesti kuollut. Hänen pieni ruumiinsa olisi osastolla vielä parin tunnin ajan. Sitten se siirrettäisiin kylmätiloihin. Ennen sitä voisi ruumista vielä käydä katsomassa. Jostain syystä Soile sen paremmin kuin Mikkokaan ei halunnut sitä. Lapsi oli kuollut. Vaunuissa lepäsi enää tyhjä kuori.

Soilesta tuntui, että lapsen henki oli siirtynyt nyt häneen. Tästä hetkestä eteenpäin eläisi lapsi Soilessa ja Soilen kautta. Vaikka ruumis oli kuollut, henki eläisi ja vaikuttaisi kaikkeen, mitä Soilelle tapahtuisi.