Koko viikon on pojanjullit saaneet juhulia nimipäiviään. Tänään on kumminki hameväin vuoro, ku Elviira ja Elvi on juhulatuulella.

Elviira tai Elvira on naisen etunimi. Elviiran nimipäivä on 27. kesäkuuta ollut suomalaisessa almanakassa vuosina 1885-1928 ja uudelleen vuodesta 1995. Nimi Elviira perustuu joko arabiankieliseen ylevää ja käskijätärtä tarkoittavaan sanaan tai muinaissaksan nimeen Alverat. Nimen lyhentymänä on Suomessa käytössä myös Elvi. Suomessa nimi Elviira on 1900-luvun alusta vuoden 2009 loppuun mennessä annettu 7321 henkilölle. Muodossa Elvira nimi on annettu 4189 naiselle ja alle viidelle miehelle.

Elvi on suomalainen naisen etunimi, Elviira-nimen lyhentymä. Elvin nimipäivä on suomalaisessa almanakassa vuodesta 1929 lähtien ollut 27. kesäkuuta. Suomessa nimi Elvi on vuoden 2009 loppuun mennessä annettu 11 911 henkilölle .

Yhtään Elviiraa en tunne. Tytöllä oli lapsena semmonen kirija, jossa kerrottiin Elviira-nimisestä kanasta. Mun Elviira-tuntemukseni rajottuu siihen. Vai oisko kumminki joskus vuosia sitte ollu yks tuttu tyttö, jolla oli nimenä Elviira? Ku oikeen rassaan harmaita aivosolujani, niin alan kallistua siihen suuntaan, että näin tais olla.

Sillon ku mää olin laps ja nuori, oli meilläpäin valokuvaaja, jonka emännän nimi oli Elvi. Se oliki topakka emäntä, ja vaikkei se ollu saanu mitään valokuvaajan koulutusta, niin se sitä liikettä pyöritti paremmin ku ukkosa. Ei se Elvikään kyllä maaliman paras kuvaaja ollu. Mun mielestä se otti naamakuvat liian läheltä. Mullaki on semmonen ylioppilaskuva, jossa jokahinen vinni ja mustapää erottuu. Hyvä, että ees koko naama mahtuu kuvaan!

Mulle tuli taas mieleen yks juttu nuoruuvestani. Se liittyy tuohon valokuvaajaan ihteesä, ei sen akkaan. Meijän äiti oli kova tekemään käsillään kaikellaista. Se kuto mattoja ja verhoja ja vaihteli niitä ainaki pariin kertaan vuojessa. Mun sisko taas oli kova remontoimaan. Se oli innostunu varsinki seinien ja muijen paikkojen maalaamisesta. Värit sillä oli usein meleko vahavoja. Se ite tykkäs vihireästä väristä, ja kerran sitte tuvan seinät sai tummanvihireän sävyn. Semmosta ei varmaan kukaan enää laittas seiniisä, oli se niin synkkä. Ei sillon tullu mieleen, että pitäs olla jotain vaaleita sävyjä, ku valastus oli yhen katosta roikkuvan, nelijänkymmenen watin hehkulampun varassa.

No, kumminki. Tupa oli synkän vihireä, mutta lattialla oli vissiin uuvet matot ja kaikki oli siistiä, ku tuo valokuvaaja jostain syystä tuli käymään meillä. Mää luulen, että tuohon maaliman aikaan meillä oli jotenki nykyaikasemman näköstä, ku useimmissa muissa töllissä, joissa ei niin palijo panostettu remontointiin ja paikkojen laittoon. Äiti on kertonu, että valokuvaaja oli tullessaan vai liekkö lähtiissään sanonu näin: ”Teillä on täällä niin kodikasta!”

Sitäkös myö sitte naurettiin aina myöhemmin, ku ei meilllä meijän omasta mielestä ollu mitenkään erikoista. Varsinki äitivainaata se huvitti kovasti. Mutta kaipa se vieraan silimään vaikutti semmoselta. Ja mää kyllä uskon, että ukko sano sen aivan tosissaan ja vilipittömästi. Varmaan se oli käyny muissaki huushollissa, joissa ei yhtä kojikasta tuntua ollu.