Matkalla Rotta ja Kaisan isä keskustelivat vierailusta. Heitä arvelutti Olavin aggressiivisuus, mutta varsinkin Rotta oli selvästi ihastunut Olavin ulkomuotoon. Se oli pieniluinen ja kevyt kuin höyhen. Väriltään se oli rotumääritelmän mukaan ”sininen”, kun minä taas olin ”punainen”, eli Olavi oli harmaanmusta ja minä rusehtavanharmaa.

Kuuntelin puolella korvalla keskustelua ja kuulin puhuttavan, miten sääli olisi lopettaa noin kaunista, täysin tervettä rotukoiraa. Pitäisikö kuitenkin kokeilla, kun Olavin kumminkin saisi ilmaiseksi. En jaksanut seurata keskustelua sen pitemmälle. Eihän minulta kuitenkaan mitään kysyttäisi. Jos kysyttäisiin, vastaisin, että olisin mieluiten laumani ainoa koirajäsen.

Niin kuitenkin kävi, että laumani päätti ottaa Olavin. Ei heillä ollut sydäntä lähettää sitä eläinlääkärille piikitettäväksi. Ainakin kokeiltaisiin, miten Olavi ja minä sopeutuisimme toisiimme. Jos siitä ei tulisi mitään, harkittaisiin asiaa uudelleen.

Eräänä loppukesän päivänä Olavi sitten haettiin meille. Kaisa oli silloin jo palannut kielimatkaltaan ja oli mukanamme. Rotta asettui takapenkille Olavin kanssa. Hän silitteli ja rauhoitteli sitä koko matkan ajan, ja silloin viimeistään solmittiin tiukka side näiden kahden välille. Olavista tuli Rotan nimikkokoira, vaikkei Rotta koskaan minuakaan hylännyt.

Matkasimme ensin saareen. Alkuun näytti kaikki menevän hyvin, vaikka Olavi oli selvästi hermostunut. Mutta kukapa ei olisi, jos äkkiä temmataan tutusta elinympäristöstä täysin vieraiden ihmisten pariin ja uusiin olosuhteisiin.

Kaisa ja Rotta päättivät ryhtyä totuttamaan meitä toisiimme, sillä olihan päivän selvää, että ulkoilulenkit pitäisi tehdä yhdessä. Olaville oli aina tuottanut suuria vaikeuksia kulkea hihnassa ja kohdata muita koiria. Se tempoi ja riuhtoi hihnassa ja huutaa räksytti kaikille vastaantulijoille. Se olisi varmasti hyökännyt muiden kurkkuun kiinni, jos olisi päässyt. Entinen omistaja oli siitä syystä lenkittänyt sitä aina pimeällä, jolloin oli vähemmän muita kulkijoita.