Mutta vaikkei risteilyä ollut vielä edes varattu, saati sille lähdetty, puhkesi tällä uudella merellä sellainen myrsky, että koko blogilaiva näytti olevan jo vähällä upota.

Muutama mukaan alustavasti ilmoittautunut perui osallistumisensa muihin menoihin vedoten. Pian  alkoi peruuttamisia tupsahdella muiltakin ilmoittautuneilta erilaisten selitysten kera. Ja kohta oltiin tilanteessa, että mukaan oli lähdössä vain muutama pikkujoulunviettäjä.

Siitäkös pääjärjestelijä suivaantui. Hän näki toiminnassa selvän salaliiton: kellokas oli omalla perumisellaan saanut muutkin tekemään samoin; nämä kun eivät pääorganiseeraajan mielestä uskaltaneet kellokasta vastustaa.

Vesilasissa kuohui ja lainehti. Pääjärjestelijä kirjoitteli tulikivenkatkuisia ja kitkerän katkeria viestejä, joissa hän avoimesti parjasi ja mollasi niitä kurjia, jotka pelosta eivät uskaltaneet mukaan tulla. Ne, jotka edelleen olivat mukana, saivat armon hänen silmissään ja ylistystä siitä, miten suoraselkäisiä ja rohkeita olivat.

Salaliittoteoria sai vahvistusta: jo viimeisessä miitingissä oli kellokas kuulemma ivannut ja pilkannut vastuullisia järjestäjiä, kunnes risteilyn puuhatar oli avoimesti asettunut noita onnettomia puolustamaan. Sivusta seuraajasta ja asioiden todellisesta laidasta mitään tietämättömästä tuntuukin oudolta, että jos välit noinkin tulehtuneita olivat olleet jo pitemmän aikaa, niin miten kukaan enää edes halusi millekään yhteiselle reissulle. Sellaisilla kun usein pinna kiristyy kaikilta lähes huomaamatta, ja suusta saattaa päästä sellaistakin, mitä sanoja myöhemmin katkerasti katuu.

Mutta kun jotakin on kerran sanottu, on sitä mahdoton enää takaisin ottaa…