Kun eväät oli pakattu ja minä vaihtanut päälleni merelle sopivat vaatteet, lähdimme matkaan. Veneily oli minulle tuttua puuhaa avioliittoni ajoilta, joten minua ei pelottanut lainkaan. Sitä paitsi sää oli mitä parhain. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja kevyt tuulenhenki puhalteli nostatellen vain loivaa aallokkoa. Mikäpä oli lähteä merelle, kun tiedossa oli leppoisa retki ulkoluodolle herkullisten eväitten syöntiin.

Mies taisi olla aika hermostunut seurassani, sillä vaikka hän oli sanojensa mukaan kokenut veneilijä, teki hän yllättäen äkkinäisen liikkeen, jonka seurauksena minä, joka en ollut lainkaan varautunut muuhun kuin tasaiseen kyytiin, lensin penkiltäni päistikkaa veneen pohjalle. Onneksi en lyönyt päätäni ja taisin selvitä muutamilla mustelmilla, mutta eihän tuollainen kolahdus nyt mitenkään voi tunnelmaa nostattaa.

Ilman muita kommelluksia pääsimme kuitenkin perille paikkaan, johon mies oli retkeä suunnitellutkin. Se oli matalarantainen, pitkänomainen kallioluoto. Sinne kallionkoloon mies viritteli nuotion ja ryhtyi paistamaan kalaa, joka valmiiksi suolattuna ja maustettuna odotti kylmälaukussa.

Minä tutustuin sillä aikaa ympäristöön, tutkailin minulle outoja kasveja ja nautin ihanasta kesäpäivästä luonnossa odotellen kalan paistumista. Kun ruoka sitten oli valmista, en voinut kuin todeta, että hyvää ja herkullista oli kala ja itse valmistettu pestokastike sen päälle siveltynä. Minä taisin syödä melkein koko kalan, sillä mies ei kovin runsasruokainen ollut. Mutta minulle ja minun voiteluunihan se ilmeisesti oli tarkoitettukin.

Se kävi ilmi siitä, että kun palasimme takaisin kaupunkiin ja miehen asunnolle, hän suoraan kysyi, mitä hänelle sitten olisi tarjolla. Vastasin, etten ollut luvannut mitään, eikä mitään myöskään olisi tarjolla. Minua jotenkin inhotti tuollainen laskelmointi. Vaikka tietysti, jos mies olisi minua kovasti kiinnostanut, olisi hänelle ollut tarjolla vaikka mitä ilman veneretkeäkin, mutta kaupankäynti näissä asioissa ei ole minua koskaan kiinnostanut. Oli miehenkin se myönnettävä, etten tosiaankaan ollut luvannut hänelle mitään muuta kuin seurani. Sen verran herrasmies hän oli, että uskoi kerralla eikä tivannut enempää, saati yrittänyt saada tahtoaan läpi voimakeinoin.

Tällä kertaa minulle kelpasi autokyyti kotiin, ja ilomielin mies minua kyyti. Illalla sain vielä valokuvia sähköpostiini. Minusta kuvat olivat aivan kelvollisia teknisesti, mutta kuvien mukana olleessa viestissä mies pahoitteli niiden epätarkkuutta vihjaten siihen, että kuvattava kohde oli varmaan saanut hänen kätensä vapisemaan. Joopa joo, tuumasin mielessäni. Yritystä tällä miehellä tuntui riittävän, vaikka vastakaiku puuttui.