Poliisien lähdettyä jäi Sirkka turtana istumaan sohvaan. Pää tuntui aivan tyhjältä, ja hänen oli vaikea ajatella, mihin ryhtyisi seuraavaksi. Kaikki tuntui turhalta ja tarkoituksettomalta. Sillä vaikkei Sirkka Pekan tavoin ollutkaan hehkuttanut uuden onnen löytymistä taivaisiin asti, oli hän kuitenkin laskenut melko paljon tämän suhteen varaan. Avioerosta oli kulunut jo viisi vuotta, ja Pekka oli ollut ensimmäinen Sirkan tapaamista miehistä, johon hän oli tuntenut tällaista vetoa.

Mutta nyt oli kaikki ohi jo ennen kuin mitään ennätti kunnolla alkaakaan. Itku puistatti taas Sirkkaa. Oliko hänen määrä elää loppuelämänsä yksin? Pelkkiin lyhyisiin suhteisiinko oli hänen tyytyminen? Siinä sohvannurkassa itkiessään tuli Sirkka ajatelleeksi, ettei oikein osannut sanoa edes sitä, suriko enemmän Pekan kuolemaa vai omaa menetettyä onneaan. Asiat tuntuivat nivoutuvan niin läheisesti toisiinsa, että niitä oli kovin vaikea ainakaan vielä erottaa toisistaan.

Sirkka vilkaisi kelloon. Aika oli siinä Pekkaa ja omaakin elämää miettiessä hurahtanut jo monta tuntia eteenpäin. Sirkan oli lähdettävä töihin. Huokaisten Sirkka kuivasi taas silmänsä ja nousi mennäkseen suihkuun. Toki hän olisi työpaikalle voinut ilmoittaa, ettei tänään kyennyt töihin, mutta se olisi ollut vain asioitten siirtämistä eteenpäin. Parasta vain yrittää aloittaa normaali elämä niin nopeasti kuin kykeni. Kotona yksin murehtimalla ei mikään asia muuttuisi paremmaksi.

Kaikista ikävintä asiassa oli se, ettei Sirkka oikein voinut jakaa sitä kenenkään kanssa. Ei kukaan hänen työtovereistaan tai ystävistään tiennyt Pekasta mitään, sillä Sirkka oli päättänyt kertoa hänestä vasta sitten, jos heidän välilleen jotakin kehittyisi. Ja eihän hän itsekään ollut tuntenut Pekkaa kuin muutaman päivän ajan ennen viikonlopun tapaamista. Sirkan oli siis kannettava surunsa ja ikävänsä yksin. Kenestäkään toisesta ei olisi nyt taakkaa jakamaan…