Vaikka minusta nyt oli tulossa Mummu, oli siihen tapahtumaan vielä aikaa, sillä vauvan oli määrä syntyä joulukuussa. Sitä ennen tapahtuisi monta asiaa, elettiinhän vasta toukokuuta. Minunkin elämäni jatkui entiseen malliin. Kävin kuntosalilla, pyöräilemässä, elokuvissa ja muissa riennoissani. Silloin tällöin piipahdin myös kahville treffikavereiden kanssa.

Toukokuun puolenvälin tienoilla päätin lähteä tutstumaan uuteen äskettäin avattuun pyöräreittiin, joka oli rakennettu vanhan junaradan pohjalle. Matkan varrelle oli rakennettu upouusi siltakin joen ylitystä varten. Kyselin vähän neuvoja naapureiltani, jotka kyseisen reitin olivat jo pyöräilleet. Saamieni ohjeiden perusteella arvelin osaavani, vaan kuinkas kävikään!

Ensimmäinen neuvo oli, että kääntyisin Sipiläisen puutavaraliikkeen kohdalta oikealle. Sen jälkeen kaikki olisi selvää, sillä reitti oli viitoitettu. Puuhakkaana ja hyvin eväin varustautuneena hyppäsin pyörän selkään. Siihen mennessä olin jo tyystin unohtanut koko Sipiläisen ja lähdin aivan väärään suuntaan, joka minulle oli kyllä ennestään tuttu.

Päädyin tutulle uimarannalle, joka siihen aikaan vuodesta oli vielä aivan autio. En asiaa jäänyt suremaan sen enempää, vaan join ensimmäiset kahvit ja jatkoin matkaa. Koska minulla ei ollut kiire minnekään, päätin tutustua erilaisiin teihin ja polkuihin, joita matkani varrelle osui. Välillä maisemat olivat tuttuja, mutta toisinaan ajattelin, etten tiennyt yhtään, missä olin. Sekään ei minua huolettanut, sillä olin varma, että jokainen tie vie aina lopulta johonkin.

Aikani pientä mutkaista hiekkatietä poljettuani tulinkin risteykseen, jossa oli tuttuja paikannimiä. Koska matkan pituuden suhteen oli se ja sama, palaisinko takaisin samaa reittiä vai jatkaisinko eteenpäin, päätin jatkaa. Nautin ihanasta kesäpäivästä, sinisestä taivaasta, lintujenlaulusta ja vastakylvetyistä pelloista ja poljeskelin iloisesti eteenpäin.

Välillä käväisi mielessäni, että jos pyöränkumi puhkeaisi, mitä tekisin. Luultavasti soittaisin vävylle ja pyytäisin häntä hakemaan minut pyörineni kotiin. Mutta miten kertoisin, missä olen, kun minulla ei ollut siitä mitään käsitystä. Tien nimikin oli ollut kyltissä joskus aikoja sitten, enkä silloin tietenkään ollut kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Mutta päätin luottaa hyvään tuurin ja jatkoin vain eteenpäin.

Siinä polkiessani vilkuilin silloin tällöin postilaatikoissa olevia nimiä. "Sipiläinen" luki eräässä, ja silloin päähäni pällähti naapurin neuvo. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että olin lähtenyt aivan väärään suuntaan. Tämä ei ollut se Sipiläinen, jota naapuri oli tarkoittanut, mutta palautti nyt kirkkaana mieleeni annetun ohjeen. Vähän tuppasi naurattamaan suunnistustaitoni ja ennen kaikkea olematon muistini.

Mitään vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut. Olinpahan taas tutustunut kotipaikkakuntani uusiin kolkkiin ja saanut nauttia ihasta säästä ja maisemista. Ja kuinka ollakaan, tulin kuin tulinkin pyöräreitille, jolle alunperin olin aikonutkin. Tupsahdin sille aivan vahingossa ja suunnilleen reitin puolenvälin paikkeille, mutta väliäkös sillä. Seuraavalla kerralla osaisin varmasti lähteä oikeaan suuntaan ja ajella reitin alusta loppuun varmana siitä, missä olin ja minne olin menossa.

Enää en lähtenyt uutta suuntaa tutkimaan, vaan suuntasin kulkuni kotiin päin. Olinhan sentään jo pyöräillyt useamman kilometrin, ja eväätkin alkoivat olla vähissä. Vielä pysähdyin reitin varteen rakennetun pöydän ääreen syömään loppueväitä ja siten aloin poljeskella kotiin. Naapureille en hiiskahtanutkaan hairahduksestani. Mitäpä väliä sillä oli, missä pyöräilin, ja olinhan oikealle reitille kuitenkin osunut.