Monen polttavan kuuman päivän ja värisyttävän kylmän yön jälkeen alkaa maasto lopulta muuttua sellaiseksi, että siitä voi päätellä lähestyttävän asuttuja seutuja. Resuinen, pölyinen, janoinen ja nälkäinen joukko huokaa helpotuksesta, sillä vihdoin voidaan asettua aloilleen ja alkaa ehkä elää tavallista elämää.

Mutta vielä on edessä monta pulmaa ja koitosta. Uudessa vieraassa maassa, vierasta kieltä puhuvien ihmisten parissa täytyy löytää oma paikkansa. Joosef on ajatellut mielessään ja Mariankin kanssa asiasta keskustellut, että on sitä parempi, mitä vähemmän huomiota he ympäristössään herättävät. He ovat pakomatkalla, lasta on suojeltava, vaikkeivät Joosef ja Maria oikein edes ymmärrä mitä pakenevat, eikä heillä ole täällä ainuttakaan ystävää tai sukulaista, vaikka Joosef hätäpäissään sellaista sotilaille väittikin.

Mutta he ovat päättäneet luottaa Jumalan apuun ja johdatukseen, sillä mihin muuhunkaan he vaatimattomat ja oppimattomat, kieltä tai maan tapoja taitamattomat ihmiset luottaisivat? Ja ovathan he saaneet moneen kertaan lupauksen ja vakuutuksen siitä, että Herra pitää heistä huolen, mitä ikinä tapahtuukin.

Siitä on matkan aikanakin saatu jo monta todistetta. Sotilaat eivät löytäneet pientä Jeesus-lasta, vaan Marian syli täyttyi ihmeellisellä tavalla kauniista sinisistä lemmikinkukista. Vesi ja ruoka ovat jo monta kertaa olleet vähissä, aivan loppumaisillaan, mutta aina on jostain löytynyt tilkkanen vettä tai murunen ruokaa niin heille itselleen kuin vanhalle, uskolliselle aasillekin. Joku ystävällinen matkalainen on jakanut omista eväistään tarvitseville nähdessään heidän hätänsä. Ja toisinaan taas on kirkas vesipuro yllättäen kuin taikaiskusta ilmestynyt heidän tielleen, niin että he ovat voineet sammuttaa janonsa ja täyttää leilinsä jäljellä olevaa matkaa varten.

Joosef on useimmiten jättänyt ruuan nauttimatta ja säästänyt sen Marialle, joka lasta imettävänä on tarvinnut sitä kipeämmin. Ainoastaan silloin, kun ruokaa jostain syystä on ollut yhtä suupalaa enemmän, on Joosef varovasti sitä maistanut, mutta aina lopulta antanut lopun Marialle. Vain vettä on hän juonut aina, kun sitä on ollut tarjolla, sillä autiomaan paahteessa ja helteessä ei pitkälle pääse, ellei edes silloin tällöin saa suutansa kostutettua.

Joosef on itsensä lisäksi vastuussa kahdesta muustakin matkalaisesta. Toinen on Jumala ja toinen Jumalan Äiti. Näin hänelle on enkeli unessa ilmoittanut. Kuinka hän siis voisi lyödä laimin tehtävänsä saattaa heidät kaikki turvallisesti perille määränpäähän, missä ikinä se sitten mahtaa ollakaan.

Maria on pannut merkille Joosefin huolenpidon. Kun Joosef ei huomaa, silmäilee Maria tämän laihaa ja riutunutta olemusta huolestunein katsein. Tuo vanha, kumara mies, hänen tuleva aviomiehensä, ei ole ulkoisilla avuilla pilattu varsinkaan nyt, kun takana on päivien mittainen pakomatka. Joosef on kaikkea muuta kuin komea mies resuisine vaatteineen, hoitamattomine partoineen ja väsymyksestä verestävine silmineen. Mutta hänen sydämensä on kultaa, ja Maria on varma, että Joosef antaisi vaikka henkensä hänen ja lapsen puolesta.

Joskus yöllä heidän levätessään hetken pimeydessä susien ulvontaa kuunnellen, ja Joosef on luullut hänen, Marian nukkuvan, on hän hellästi silittänyt Marian tummia hiuksia ja varovasti kietonut kätensä tämän hoikan varren ja vieressä lepäävän lapsen ympärille. Maria on silloin maannut aivan hiljaa ja liikkumatta, ettei vain säikäyttäisi Joosefia pois.

Sillä Joosefin ankaran työn kovettama käsi siinä hänen hiuksillaan ja vartalollaan on tuntunut hyvältä ja turvalliselta. Maria on saattanut hetkeksi unohtaa nuoren Markuksen, jonka kuva edelleen asustaa hänen suljettujen luomiensa takana. Hän on voinut levätä turvallisesti ja luottavaisesti Joosefin vieressä pelkäämättä tulevaa, sillä Joosefista on huokunut sellaista lämpöä ja rakkautta, joka on Marialle aivan uutta. Vaikka siinä on mukana aavistus himoa ja fyysistä kaipausta, on se ennen kaikkea kertonut Marialle kunnioituksesta, jota Joosef häntä kohtaan tuntee. Joosef haluaa hänelle ja lapselle kaikkea parasta, ja vasta sitten tulevat hänen omat tarpeensa.

Kummallinen, lämmin tunne on silloin täyttänyt Marian nuoren, vielä varsin kokemattoman sydämen. Aavistus siitä, että kaikki ehkä sittenkin menee juuri niin kuin kuuluu, on hiipinyt hänen mieleensä. Tuntematon tulevaisuus ei enää pelota niin kovasti kuin aiemmin, sillä onhan hänellä Joosef, joka suojelee häntä ja lasta vaaroilta ja on valmis jakamaan koko elämänsä hänen kanssaan.

Mutta nyt alkaa matkan vaikein osa olla takana. Maria hypähtää innoissaan alas aasin selästä antaakseen senkin välillä vähän levätä. Hän pyrähtelee edestakaisin kuin pieni lintu, nauraa ja ilakoi ja osoittelee Joosefille ja rinnoillaan lepäävälle lapselle merkkejä, jotka kertovat, että erämaataivallus on ohi.

Joosefkin hymyilee helpottuneena. Pakomatka vieraaseen maahan on onnistunut. Hän, Maria ja lapsi ovat turvassa. He ovat Marian kanssa puhuneet, että on parasta hakeutua vähän isompaan paikkaan, jossa ketään ei kiinnosta, mistä tuo outo, vierasta kieltä puhuva pikkuperhe on kotoisin, ja ennen kaikkea, miksi he ovat joutuneet jättämään oman maansa ja kotinsa.

Mutta tässäkin asiassa luottaa Joosef Jumalan johdatukseen. Joosef polvistuu maahan ja viittaa Marian vierelleen. Nöyrä, hiljainen kiitos tähänastisesta varjeluksesta ja pyyntö saada edelleen levätä Luojan leveällä kämmenellä, kohoaa kohti korkeuksia. Pienokainen Marian sylissä avaa suuret, lemmikinkukan siniset silmänsä ja hymyilee vanhemmilleen ensimmäisen kerran. Jostain lehahtaa paikalle vielä puhtaanvalkoinen lintu, kyyhkynen, asettuu pienokaisen lähelle ja aloittaa riemukkaan kujerruksen.

 

Lähde:

Pyhä Raamattu: Jouluevankeliumi evankelista, lääkäri Luukkaan mukaan täydennettynä kirjoittajan mielikuvituksella