Tällä kertaa taisin kuunnella miehen puheenvuoron hipihiljaa ja keskeyttämättä. Taisin jo vähän nolostuakin omaa kimmastumistani, kun niin kovasti olin maitoni nostanut mokoman pikkuasian vuoksi. Kun molemmat nyt olimme saaneet sanoa sanottavamme ainakin alustavasti, voitiin jutustelua jatkaa rauhallisessa ja ystävällismielisessä hengessä. Minäkin maltoin jo hengittää ja kuunnella, mitä muuta sanottavaa miehellä voisi olla. Sillä aivan köykäisen repun kanssa ei tuollaisia viestejä kirjoittava mies kyllä elonpolkua tallannut.

Siltäkään ei vaikuttanut, että tässä haastemies olisi lähtenyt asialle. Ihan tavallinen, joskin tavallista mielenkiintoisempi mies tuolla satojen kilometrien päässä minusta kännykkää taisi korvallaan pitää. Siinäkin mielessä saatoin siis hengähtää helpotuksesta. Ei tässä sentään vielä tainnut tulla lähtö tiilenpäitä lukemaan.

Puhelusta tuli pitkä. Kaikkia sen aikana puhuttuja asioita en enää tietenkään muista, mutta paljon niitä täytyi olla, kun puhelimessa kerran useampi tovi vierähti. Enimmäkseen kait kyselin miehen asioita, sillä omat asiani taisivat jo koko lialla hyvin olla miehen tiedossa, jos hän kerran bologiani oli ahkerasti lukenut.

Kuin huomaamatta oli marraskuinen hämärä iltapäivä vierähtänyt vielä hämärämpään iltaan. Kun puhelu viimein loppui, jäin hiukan sekavin miettein istumaan kännykkä kourassani. Kahvinloppu oli jäähtynyt kuppiin, ja kynttiläkin kohta palanut loppuun. Ulkona satoi edelleen rännän sekaista, jäätävää hyhmää.

Tuuli, jossa jo selvästi saattoi aistia lähestyvän talven kylmyyden, riuhtoi ja repi alastomien puiden oksia riipien niistä vielä viimeisetkin lehdenriekaleet kuin osoittaakseen oman, kaikennielevän voimansa. Tuulen kourissa kaarelle taipuvat puut yrittivät taistella sen voimaa vastaan haluten edes nuo viimeiset kesän muistot tallettaa ja säilyttää oksantyngissään. Mutta voimakkaamman edessä on taivuttava, se on luonnon laki.