Soilea vietiin sellaisella vauhdilla kohti leikkaussalia, ettei hän ehtinyt ajatella oikein mitään, ei edes huolestua. Ammattitaitoinen henkilökunta pysyi kiireestä huolimatta koko ajan rauhallisena. Myöhemmin sai Soile kuulla, että siitä hetkestä laskettuna, kun hän oli sairaalaan saapunut, kului vain vajaat kymmenen minuuttia, kun lapsi jo oli maailmassa.

Kello oli silloin kolmea minuuttia vaille puolen yön. Lapsi syntyi siis samana päivänä, jolloin Soile oli ollut tutkimuksissa tässä samassa sairaalassa. Miettiessään tapahtumia moneen kertaan jälkikäteen tunsi Soile aina, että juuri tässä kohtaa oli se paikka, jossa hän olisi voinut tuntea katkeruutta ja syytellä lääkäreitä. Ja kyllä hän katkeruutta aluksi tunsikin, mutta ajan ja vähittäisen hyväksymisen myötä katkeruus laantui ja kuihtui lopulta kokonaan pois.

Soile heräsi narkoosista muutaman tunnin kuluttua. Ajatus siirtyi ensimmäiseksi lapseen. Miten lapsi voi? Oliko hän hengissä? Milloin Soile saisi nähdä hänet? Yövuorossa oleva kätilö kertoi, että lapsi oli saatu ulos lähes elottomana, mutta hänet oli pystytty elvyttämään. Sitten hänet oli siirretty nopeasti vastasyntyneitten teho-osastolle hoitoon.

Lapsi oli siis elossa, mutta hänen tilansa oli hyvin vakava. Soilen suoraan kysymykseen kuolisiko vauva, hän sai yhtä suoran ja peittelemättömän vastauksen: se oli mahdollista, mutta tällä hetkellä ei mitään varmaa voitu vielä sanoa. Nyt voitiin vain odottaa ja toivoa parasta.

Sydän aivan turtana pyysi Soile saada puhelimen soittaakseen Mikolle. Se tuotiin hänelle, ja aamuyön tunteina satakielen laulaessa rantapusikossa sai Mikko puolestaan kuulla Soilelta, että kauan odotettu toinen lapsi, pikkuinen tytär, ei luultavasti kauaa eläisi.

Halusiko Mikko nähdä lapsen elävänä? Siinä tapauksessa kannattaisi tulla sairaalaan mahdollisimman pian.