Nysse sitte alako, se rakettien paukutus meinaan. Säännöissä kai sanotaan, ettei ennen kuutta sais alottaa, mutta joka vuosi vaan joku ”rohkea” ja ”malttamaton” alottaa etuajassa. Jos mää saisin päättää, niin kieltäsin tykkänään yksityisiltä ihimisiltä kaikki raketit. Vaan esimerkiks kaupunkien kaikille tarkotettuja sallisin, mutta niissäki asettasin jonku rajan, palijoko raketteihin saa euroja tuhulata.

Mää en oo ikinä voinu käsittää tuommosta rahan taivaalle ampumista. En ees sillon, ku jotku taiteilijat teköö sitä näytösmielessä, mutten varsinkaan sillon, ku koko uuenvuojen ilta ja yö paukutetaan ja rätisytetään joka puolella, niin ettei meinaa ulos tohtia nokkaasa pistää.

Ensinnäki mua hirvittää se kauhea rahan tuhulaus ja toiseks se jätteen ja sotkun määrä, joka siitä ”huvista” syntyy. Ja ihan varmasti tuloo taas käsipuolia ja sokeita, vaikkei kukaan ois mitään semmosta tarkottanukaan. Olis muuten mukava tietää, mitä mieltä ilotulitusraketista rampautuneet ja sokeutuneet nykysin on siitä touhusta. Ei varmaan suurta hinkua oo päästä enää rakettia ampumaan.

Sitäki mää oon monesti aatellu, että jos ihimisiä kehotettas antamaan vaikka hyväntekeväisyyteen se raha, jolla ne ostaa ilotulitteita, niin ei löytys rahaa. Mutta taivaalle sitä on vara ampua melekeen jokahisella. Mikä ihime siinä on, että kirijaimellisesti aivan taivaan tuuliin rahaa riittää, muttei sellaisille, jotka sitä tarvihteis vaikka ruokaan. ”Oma suu on lähempänä ku kontin suu”, tapas äiti-vainaa sanoa, ja se sanonta pitää kyllä paikkasa.

Vanhat ihimiset moittii ilotulitusta, enkä mää sitä ollenkaan ihimettele. Joka on eläny sota-aikaa, pelänny pommia ja juossu niiltä turvaan pommisuojaan, ei varmasti mielellään kuuntele sitä pauketta ja jyrinää yömyöhään. Ja ohan elukatki aivan vauhkona, ku joka puolella rätisöö ja paukkuu. Saa ny nähä ja kuulla, millanen ”sotayö” ens yöstä tuloo.

Mää kävin eilen isolla kirkolla. Sattu hyvä keli, vaikka lähtiissä sato aika lailla ja tullessa kans. Mutta koko sen ajan, minkä mä siellä tallustin, oli poutaa, ja aurinkoki paisto välillä. Sää oli ihan keväinen. Mulla oli meininki käyvä kirppareilla, mutta emmää käyny loppujen lopuks ku yhellä. Muun ajan kiertelin sitte muissa kaupoissa, mutta yhtään mitään en ostanu koko reissulta.

Yhet kengät meinas kyllä tarttua mukaan, mutta sitte muistin ne noin kuuskymmentä kenkäpariani, jotka oottaa vaan, millon pääsisivät käyttöön, ja annon olla, vaikka ois ne ollu nätit. Toiset, joita pikkusen mielin, oli onneks vähä liian isot, eikä pienempää numeroa ollu saatavilla. Olin oikeen tyytyväinen, ku pystyn vastustamaan ostokiusausta.

Kyllä musta oli mukava tulla sitte kotiin. Ei musta vaan olis asumaan siellä. Aika harvon loppujen lopuks käynkään koko paikassa, mutta nyt tuli lähettyä, ku oli lomaa ja kyytiki järijesty mukavasti. Mää en muutenkaan oo mikään soppailija, ja kaiken minkä tartten, saan kyllä täältäki. Ei mun tartte kauemmas ostoksille lähteä. Niin että siinä mielessä se oli aika turha reissu. Mutta tulipahan ny tehtyä.

Iltapäivällä kävin kirijastossa hakemassa vähä luettavaa. Kohta alanki lukea. En löytäny ku yhen Nesbön kirijan, enkä oo ees ihan varma, vaikka oisin se jo lukenu. Otin ny kumminki, että pääsen arkeen asti. Lainasin mää toisenki kirijan. Siinä on vaan viikon laina-aika, niin että se mun pitää selata ensin läpi.

Tuossa joulun tienoolla mulle pällähti päähän uus suunnitelma. Se ei taho jättää mua rauhaan, niin että kyllä mun varmaan se pitää toteuttaa. Mutta se vaatii vähä puuhastelua ja rahaa kans, niin että sitä pitää harkita tarkkaan. Alakuvuojesta mää sen toteutan, jos se sille asteelle asti ennättää.