Toiseksi vanhimmasta pojasta tuli oikein tällainen ”tädin poika”. Isommaksi tultuaan hän asusti tädin kanssa samassa huoneessa, ja täti osteli hänelle monenlaisia tavaroita, joihin omilla vanhemmilla ei olisi ollut varaa.

Täti kuului helluntailaislahkoon. Isoisäni taas oli ollut lestadiolainen, ja kun pari oli mennyt yhteen, oli täti luvannut myös omaksua lestadiolaiset tavat. Sitä hän ei kuitenkaan ollut tehnyt, vaan naimisiin ”päästyään” jatkanut omiensa joukossa kulkemista. Isoisälle se varmasti oli ollut kova pala, mutta ehkä tädillä sitten oli muita avuja, joilla hän sai miehensä lepytettyä, mene tiedä.

Jos minun mielipidettäni tässä asiassa kysyttäisiin, sanoisin, että täti toimi kierosti ja petollisesti isoisää kohtaan, joka oli jo vanha mies. Kaiken lisäksi voitaisiin sanoa, jos ilkeitä oltaisiin, että tädillä tosiaankin oli onnea, kun hän sai miehekseen isoisän. Täti oli nimittäin lapsena sairastanut polion, ja sen seurauksena hänen vasen kätensä oli koukistunut ja vähän surkastunut, ja oikea jalka oli toista lyhyempi. Tuohon aikaan ei vammaisilla, olivatpa he sitten fyysisesti tai henkisesti vajavaisia, ollut elämässään juuri muuta odottaa kuin paikka vaivaistalossa. Niin että siitä näkökulmasta katsoen oli täti ollut todella onnekas.

Kun ei omaa lasta siis syntynyt, oli sisarentyttären poika sopiva korvike sellaiselle. Mutta paikasta tädin lemmikkinä joutui tietysti maksamaan jonkinlaisen hinnan. Se hinta, jonka veljeni siitä maksoi, oli kuuluminen samaan uskonlahkoon kuin tätikin. Veli kulki tädin mukana helluntailaisten tapaamisissa, ja voin vain kuvitella, mitä pojan oma äiti ja isä siitä ajattelivat.

Äiti kuului käsittääkseni jo tuolloin lestadiolaisiin, jotka pitivät helluntailaisia täysin jumalattomina ihmisinä. Tuomiopäivän koittaessa heidät etunenässä heitettäisiin helvetin tuleen. Mutta miksi he antoivat tuon kaiken tapahtua? Hehän olivat pojan vanhempia. Heillä olisi ollut oikeus, jopa velvollisuus puuttua asiaan.

En nimittäin usko, että veljelläkään oli kovin helppoa taiteilla kahden tulen välissä. Jos hän teki niin kuin täti tahtoi, osoitti äiti jollakin lailla mieltään. Jos taas toimi äidin mielen mukaan, sai tuta sen nahoissaan tädin kalseana kohteluna. Ehkä veljeni kuitenkin materialistisena luonteena halusi mieluummin noudattaa tädin tahtoa. Seurasihan siitä aina jokin palkinto esimerkiksi mopedi. Jos toiselta puolelta olikin odotettavissa jotain ikävää, sen saattoi kestää, kun ajatteli mopediaan ja sen tarjoamia mahdollisuuksia.