Saavuimme kotiin kauniina kesälauantaina. Ensimmäiseksi ovesta sisään astuessani osui katseeni uusiin vaunuihin, jotka jo olin ehtinyt vauvalle hankkia. Minusta tuntui, että vaunuista oli päästävä mahdollisimman nopeasti eroon. Lauantaina iltapäivällä ei asialle kuitenkaan voinut tehdä mitään, mutta muistan, että aloin kuumeisesti miettiä, mitä vaunuille tehtäisiin.

Ystävälliset naapurimme olivat poissa ollessamme hoitaneet koiraamme ja katsoneet muutenkin vähän talon perään. Olin pyytänyt naapurin rouvaa hakemaan vaatteeni sairaalasta, johon ne olivat jääneet, kun minut vietiin Naistenklinikalle. Pelkäsin nimittäin, että lapsivesi, joka ne oli kastellut, pilaisi ne, jos ne joutuisivat olemaan tiiviiseen muovipussiin pakattuina pitkän aikaa.

Nyt tuo huoli tuntui naurettavalta. Mitä merkitystä oli muutamalla pilalle menneellä vanhalla vaatteella sen rinnalla, mitä oli tapahtunut. Oikeastaan toimintani kuvaa hyvin sen aikaista luonnettani. Olin tarkkaakin tarkempi monissa asioissa. Vaikeissakin oloissa kaikki piti yrittää saada järjestykseen, ja silloinhan en vielä tiennyt, että lapsi kuolisi. Nykyisin ajattelen jo toisin. Elämä ja eläminen ovat tulleet minulle tärkeämmiksi kuin järjestys ja kaiken kohdallaan olo.

Muistan, miten tullessamme naapurimme olivat tukanleikkuupuuhissa. Menimme heitä tervehtimään, kiittämään avusta ja kertomaan, että vauva oli kuollut, ja hänen pieni ruumiinsa oli pitänyt jättää sairaalaan ruumiinavausta varten. Ajattelimme, että oli parasta kertoa suoraan kaikille, miten asiat olivat. Silloin varmaan säästyisi monelta turhalta murheelta ja väärinkäsitykseltä. Jälkeenpäin tulimme huomaamaan, että olimme ajatelleet ja toimineet aivan oikein.

Naapurien hiustenleikkuu näytti sujuvan kehnonlaisesti. Silloin sanoin, että meillä oli sähkökone, jota voisi lainata. Niin se sitten haettiin heille lainaan, ja tapaukseen liittyi jokin hauska sutkaus, jota en nyt enää tarkalleen muista. Se sai minutkin nauramaan, ja jälkeenpäin naapurin rouva kertoi, miten hänen miehensä oli ollut ilahtunut siitä, että he sutkautuksella saivat meidät, murheen murtamat nauramaan.

Silloin minulle oikeastaan ensimmäisen kerran tuli tunne, että muut ihmiset halusivat meidän palaavan ”normaaliin” olotilaan mahdollisimman pian. Meidän piti unohtaa ikävät asiat ja alkaa elää taas tavallista elämää, jossa toisten ei tarvitsisi ajatella, mitä he voivat sanoa tai tehdä, etteivät vain loukkaisi meitä.

Minua tuollainen suhtautumistapa kauhistutti. Olin juuri synnyttänyt lapsen, joka vain hetken elettyään oli kuollut. Se ei ollut mikään ”ikävä asia”, joka parin päivän päästä unohdetaan. Elämäni ei enää koskaan tulisi olemaan samanlaista kuin ennen. Olin äkkiarvaamatta tullut oman elämäni kääntöpaikalle, jossa kaikki sai uuden merkityksen.

En tiedä, teinkö sen tietoisesti vai tiedostamatta, mutta päätin näyttää, että suru ei ole sairaus, josta parannutaan. Kerran ihmisen elämään tultuaan se ei koskaan lähde pois. Se vaatii tilansa, sitä ei voi piilottaa, saati karkottaa elämästään. Kun sille antaa aikaa ja tilaa, se löytää paikkansa ja siitä tuleekin ihmiselle siunaus ja lahja, josta hän voi ammentaa jatkuvasti uutta elinvoimaa.