Ku pyykkirannassa kulu aina koko päivä aamusta iltaan asti, otettiin sinne eväät mukaan. Se oliki kaikista paras juttu koko touhussa. Kotona yleensä paistettiin kananmunia leivän päälle laitettavaks. Se oli harvinaista herkkua. Meillä ei ollu itellä kanoja siihen aikaan, eikä niitä kananmunia kovin usein saanu. Kaupasta niitä ei ostettu, vaan ne haittiin jostaki lähitalosta, jossa oli kanoja sen verran, että munia riitti myyntiin asti.

Mutta mää en muista, että niitä ois varsinaisena ruokana oikeen ikään tarijottu. Ne käytettiin leipomisiin, lettutaikinoihin ja sen semmosiin. Paistettuna tai keitettynä tai munakkaana niitä ei syöty. Ainaki mulle on jääny semmonen mielikuva.

Mutta pyykkirantaan niitä saatiin evääks, ja mää muistan vieläki, miten hyviltä ne siellä maistu. Sen lisäks ostettiin kaupasta pala teemakkaraa tai sipulimakkaraa, ja se se vasta hyvää oliki, ku makkaraa sai niin harvon. Kaiken huippu oli se, että leipäki oli vielä kaupasta ostettua ranskanleipää, ku muuten aina syötiin äitin kotona leipomaa tummahkoa sekaleipää.

Äiti keitti nuotiolla kahavit pienellä kuparisella kahavipannulla, josta ei kyllä monta kupillista herunu. Mulla on vieläki se kahavipannu tallessa. Sitä mää en käsitä, miks se käytti niin pientä pannua, mutta en tullu sillon koskaan kysyneeks, ja nythän se ei oo enää mahollista.

Pyykkipäiväks yritettiin valita sellanen päivä, että mahollisimman palijo saatas pyykkiä kuivaks jo rannassa. Useimmiten se tais onnistuaki. Heti ku rantaan tultiin, äiti ensin laitto valakoset puuvillaset pyykit muuripataan kiehumaan. Sillä aikaa, ku ne kiehu siellä, se viritteli kuivausnarut sopiviin puihin ja puskiin.

Se kaikki oli minusta niin luonnollista ja kävi luontevasti, etten mää sen enempää siihen asiaan kiinnittäny huomiota. Sitte valakoset oliki valamiita huuheltaviks. Huuhtelussa me kakaratki autettiin huuhtomalla pienempiä vaatteita. Ku aurinko paisto yleensä täyveltä terältä, ei kestäny kauaakaan, ku pyykit oli jo kuivia. Sitte ne saiki viikata koriin oottamaan kärryille nostoa.

Pyykkipäivänä oli hyvä, että aurinko paisto mahollisimman kirkkaasti. Mutta kukaan ei siihen aikaan tullu aatelleeks, että kakaroitten ihoa olis pitäny jotenki suojata auringonpaisteelta ja ainaki palamiselta. Mää muistan pariki kertaa, ku mun selekänahkani palo niin, etten mää pystyny yöllä nukkumaan. Mää en ollu kovin vanha sillon, varmaan alle kouluikänen, eikä mulla ollu päällä muuta ku lyhyet housut. Vaalea selekänahka sai liikaa aurinkoa, palo aivan punaseks, ja aikanaan sitte nahka kesi pois.

Mutta ei sitä sillon tiijetty mitään auringon vaaroista. Hyvä oli vaan ku paisto. Saatiinpa ainaki pyykit kuiviks. Eikä niitä palaneita nahkoja sen kummemmin voijeltu tai lääkitty, emmää ainakaan muista. Kyllä ne seuraavaan pyykkirantareissuun mennessä jo oli taas kunnossa.

Joskus illansuussa isä sitte tuli taas raktorilla pyykkäreitä hakemaan. Nyt nosteltiin puhtaat ja useimmiten jo kuivat pyykit peräkärryyn ja suunnattiin kotiin. Kotona sitte leviteltiin kuivamaan ne, jotka vielä oli kosteita. Matot yleensä oli sellaisia, että ne ei rannassa kerenneet kuivaa, vaan ne kuivateltiin sitte kotona.

Sitte oli äitin mentävä vielä navettaan. Lehemät piti lypsää ja hoitaa, vaikka kuinka ois pyykkirannassa ollu ja siellä ihtesä väsyttäny. Emmää sillon ymmärtäny, mutta nyt kyllä, että äiti oli varmasti aivan puolikuollu aina pyykkipäivän jäläkeen, niin ku muuten leipomispäivän jäläkeenki. Mutta varmasti se oli kans mielissään, että iso urakka oli nyt tehty, ja perheellä oli taas puhtaita vaatteita pitkäks aikaa.

Ja luulen mää niinki, että se oikeastaan kumminki nautti niistä pyykkipäivistä, vaikka raskaita olivatki. Olihan se ihan toisenlaista pestä ja huuhella vaatteita rannassa, ku jynssätä niitä puolipimeässä, kosteassa saunassa. Pyykkirannassa oli vapaa ainasesta ruuanlaitostaki, ku kakarat ja eväät oli mukana!